Tero-Petri & Korvaamattomat: Parantavat sanat

Limonadi Elohopean jälkeen soolouralle 2008 ponnistanut Tero-Petri on omillaan kulkenut lähemmäs valtavirtaa, kadottamatta kuitenkaan musiikkinsa persoonallisuutta. Persoonallisuudella ei tässä tapauksessa tarkoiteta pelkästään artistin baritonia, joka toki takuulla jakaa mielipiteitä kuin blackjack-pöydänhoitaja kortteja. Tylsässä sävellyksessä lakoninen ääni kuulostaisi nimittäin ylitylsältä, mitä ei kai varsinaisesti pidetä persoonallisen synonyyminä.

Siksipä on hyvä heti kärkeen todeta, että Tero-Petri Suovanen kirjoittaa edelleen aivan verrattomia lauluja, toisinaan myös ensiluokkaisia. Jälkimmäistä kastia miehen neljännellä albumilla edustaa mitättömyydestä salakavalasti kulttiklassikkopotentiaaliin kasvava upea nimibiisi. Siinä kaikuva luonnon parantava voima ei ole ainut positiivinen aihe tämän albumin lauluissa. Kun Ensilumessa rakkaus putoaa varoittamatta, se ei suinkaan karkaa käsistä, vaan tupsahtaa luokse kun sitä vähiten odottaa.

Näin alla tutun miehen kiskoilla/joku kaukana oli kädet huulilla/voiko mies häpeästään luopua, jos tajuaisi miten moni häntä rakastaa. Tämän melankolisemmaksi albumi ei mene, ja tässäkin on läsnä jonkinlainen hopeareunus. Albumi vaikuttaakin olevan jonkinlainen antiteesi ja vastaisku tympäännyttäville somekohuille, maailmanlopun maalailuille ja riitaisalle ajan hengelle. Lauluissa ihastutaan lähikaupan kassaan, nähdään vihaajissakin “jotain muuta”, muistutetaan julkisten tilojen tärkeydestä sekä kohottavasta vaikutuksesta myös niille, joille elämän arpa ei ole tarjonnut pikavoittoja - ja tietenkin rakastutaan: Se näkemästä estää/tunne hölmön leijuva/en huomaa varoittavaa/ominaisuutta sinussa.

Korvaamattomat-yhtye soittaa kulmikkaan solistinsa takana varsin värikkäästi. Taiteilija mukaan lukien syntetisaattoreiden soittajia on peräti kolme, mutta elektro- tai konelevystä ei todellakaan ole kyse. Tero-Petri löytää musiikillisen paikkansa jostain Tommi Liimatan, Egotripin ja Samuli Putron välistä. Parantavat sanat on sen verran hieno levy, että olisi suotavaa, jos edes musiikkimedia uutisoisi Tero-Petrin edesottamuksista ilman “Muistatkos häntä?” -otsikoita.