Pimeys: Silkkitie

M.dulor

Pimeys on siitä pelottava, että se kuulostaa albumeillaan aina jo ensi kuulemalta loistavalta. Siksi se hieman jännittää, koska harva suosikkialbumi on ihastuttanut alusta asti. Silkkitiekin on läpikotaisin ihastuttava jo, kun sen laittaa soimaan yöbussissa heti klo. 0:05 julkaisupäivänsä ensi minuuteilla. Se lämmittää ja hymyilyttää yhtä lailla seuraavana päivänä kotona. Eihän tällainen voi kestää? Kahdesti taika on jo kestänyt, sillä Muut on jo menneet sekä Aika tihentyy ovat kuuntelussa edelleen.

Pimeys soittaa edelleen samaa eloisilla kappalerakenteilla hahmoteltua kaunista ja sielukasta pop rockia kuin ennenkin, eikä mitään suuria linjamuutoksia kolmen monipuolisen albumin välille ole tehty väkisin. Kokonaisuudet ovat kehittyneet yhtä hienovaraisesti kuin Pimeys herkimmillään soi; ei tarvitse tapahtua kamalasti, kun kaikki on jo niin hyvin. Yhtye on ollut ns. valmiin kuuloinen debyytistään lähtien.

Silkkitie on silti hieman ilmavampi, levollisempi ja lämpimämpi kuin edeltäjänsä. Lämpö on ennen kaikkea musiikillista, sillä tekstit äärimmillään jopa kylmäävät – etenkin vastaeronnutta monet tarinoista saattavat joko voimaannuttaa tai ahdistaa, sillä ihmissuhteen päättyminen ja hiipuminen on tekstillisesti yksi kantavista teemoista. Sitä ja muitakin aiheita käsitellään jo yhtyeelle tyypillisten kohtauksien kautta; kaupunkien sielua aistien ja elämää kiireettä pohtien. Ero- ja rakkauslauluja laulavat lähes kaikki, mutta Pimeys koskettaa niillä valtaosaa paremmin, koska se lähestyy aiheita yksityiskohtaisten tuokioiden, ei ympäripyöreän vuodatuksen kautta.

Ulkokuori on äänimaailmallaan kaunis ja puhdas: on kuin sisältä hauras kertoja vaikeroisi arvokkaassa ja sisustussuunnittelijan vaalentamassa asunnossa. Pelkkää alakuloa ei tarjota, vaan välillä toki riemuitaan, ja Rakastatko vielä -kappaleessa tunnelma vie vaaleiden seinien keskeltä hetkeksi lähikapakkaan. Mitään ylimääräistä ei ole, ja musiikillisille sekä tekstillisille koukuille on tilaa: Meidän huoneeseen-kappaleen mehevät pianokuviot tai Ollaan hiljaan viimeiset kymmensekunttiset olisivat saattaneet edellislevyillä soljua huomaamattomammin ohi.

Elävänä Pimeyden näkyvimpiä vahvuuksia on kahden tasavahvan mutta lavapersoonaltaan hyvin erityyppisen laulajan kontrasti. Näyttelijänäkin kokenut Joel Mäkinen tanssii omaperäisesti ja ottaa heti vahvan kontaktin yleisöön, kun vähäeleisempi Pekka Nisu hurmaa hitaasti puolelleen heittäytymällä syvälle kappaleisiin. Albumeilla Mäkisen koristeellisuus vastaan Nisun suoraviivaisuus ei ole yhtä läpinäkyvää mutta alkaa kolmen albumin jälkeen onneksi kuulua. Kumpikaan puoli yhtyeestä ei toimisi yhtä hyvin ilman toista.

Silkkitie on Pimeyden ensimmäinen kokonaisuus, josta ei haluaisi ottaa yhtään osaa pois. Osumatarkkuus on sitä luokkaa, että onnistumista voi mitata lähinnä kylmien väreiden määrässä. Sen takia on mahdollista odottaa vielä enempää – sitä että joku albumi on pullollaan kappaleita, jotka aiheuttavat reaktioita kuin Pimeys, Meeri, Muistin sen toisin, Viimeinen mahdollisuus tai Ollaan hiljaa. Niitä reaktioita, joita jäljelle jäävät kappaleetkin todennäköisesti aiheuttavat livenä. Parinkymmenen toiston jälkeen voi silti huokaista, että pelko ensi-ihastuksen hiipumisesta oli taas turha.