Pissed Jeans: Why Love Now

Sub Pop

Joskus levyn kansi voi vieläkin johtaa harhaan, vaikka kiekkoa jos toistakin on tässä ehtinyt pyörittää jo soittimessa. Toisaalta: kun kannen sivut ovat pinkit ja yhdellä miesjäsenellä on sixpack esillä, pitäisi haistaa jo ironian katkun. Why Love Now ei näet ole balladeja uhkuva siirappikannu, ei todellakaan. Se ei ole edes harmitona pop-rockia rullaileva setämiesten kivakiva-bändi. Ei. Hardcoren ja noisen suunnilla viihtyvä Pissed Jeans manaa itsestään demoneita musiikilla, joka on ennemminkin sukua Motörheadin korkeaoktaaniselle paahdolle, sekä Tuomari Nurmion synkimmille hetkille. Tämä on rockia, mutta kuinka mustaa ja ilkeää sellaista? Pissed Jeans kun tekee rockille hieman samanlaiset temput kuin mitä Turbonegro puuhaili vuosikymmen sitten.

HC-pohjaa siis löytyy, mutta albumin pohjakivi lepää kuitenkin rockin tukevassa pohjakalliossa ja sen päälle on ladottu kielisoittimilla ja rummuilla kakku, joka rytkyttää eteenpäin kuin raiteilta karannut tavarajuna. Vauhtia ei välttämättä ole niinkään paljoa, mutta massaa sen sijaan piisaa kuin Godzillassa konsanaan. Tuskaisat neljä minuuttia ja kuusitoista sekuntia kestävä avausraita Waiting On My Horrible Warning on muuri, joka kerran toisensa jälkeen iskeytyy varoittamatta nenään. Hitaasti murjova lohkare saa tuolin tuntumaan epämukavalta, eikä seisominenkaan auta, koska lattia hohtaa kuumuutta. Ja pisteet sen kuin kasvavat, sillä albumin tuottajista löytyy Lydia Lunchin nimi – ja Lydia jos kuka osaa luoda miellyttävän epämiellyttäviä hetkiä.

Haastava, toisinaan lähestulkoon luotaantyöntävä albumi, joka omaa silti omanlaisensa vetovoiman. Rumuuden estetiikkaa?