Dude York: Sincerely

Hardly Art

Seattlen suunnalta kotoisin oleva Dude York rysäyttää toisella pitkäsoitollaan itsensä jonnekin sinne, missä power-pop ja action-rock viistävät toisiaan – ja ajavat välillä toistensa päälle. Suurin osa biiseistä on kolmen minuutin mittaisia ilotulituksia, mutta mukaan on livahtanut myös pari verkkaisempaa raitaa, jotka täydentävät albumia ja saavat sen kuulostamaan (aineksiinsa nähden) hämmentävän monipuoliselta.

Trion soitto kuulostaa mehukkaan rikkaalta, biisien jyristessä suurten kertosäkeiden ja koukukkaiden äänivallien ristiaallokossa. Onkin vaikea uskoa, että kiekko kulki läpi tuotantohelvetin, jossa yhdessä vaiheessa jo painettiin nollausnappia ja palasten järjestely käynnistettiin miltei täysin uudelleen alusta. Alkujaan Sincerely rämisikin kuulemma kuin tee-se-itse punk-kiekko konsanaan, mutta purettuaan kaiken osiin ryhmä kasasi aineksista uuden, huomattavasti popimman ja siten myös tarttuvamman kokonaisuuden. Näin esimerkiksi The Way I Feel hyötyy laulumelodiansa vedosta, kitaroiden toistaessa näppärää koukkua ei-niin-noisemaisesti. Ensimmäiseksi sinkuksi valittu Black Jack on puolestaan tiimi-ihmisten isosti soiva anthem, joka korostaa ryhmätyön voimaa sliipatun ja sopivasti kaiutetun pop-rockin voimalla. Entäpä sitten basisti-vokalisti Claire Englandin laulama Tonight? Eihän näin tarttuvaa rokettirollia voi enää syntyä näinä päivinä, vai voiko?

Mahdollisesti hieman ironisesti nimetty Sincerely on rock-levynä kaunis ja pop-levynä vaaralliselta tuntuva. Se koukuttaa häpeilemättä, mutta kuulostaa samalla sopivassa määrin punkilta, jotta kovemmatkin heput voivat luukuttaa sitä rauhassa. Dude York on tätä päivää, 60-luvun kapinaa ja 90-luvun piittaamattomuutta, eikä se edes sotkeudu omiin lankoihinsa. Onneksi levy purettiin ja koottiin uudelleen, sillä paria suhteellisen turhaa välipätkää lukuunottamatta tämä on valioyksilö alusta loppuun.