Tim Darcy: Saturday Night

Jagjaguwar

Saturday Night on montrealilaisen postpunk-yhtye Oughtin nokkamiehen, Tim Darcyn, ensimmäinen soolo. Siis kuka, ja mikä bändi? Niin, en ollut ennen tätä kiekkoa kuullut tietääkseni Darcyn laulua sekuntiakaan, enkä ollut edes tietoinen koko Oughtin olemassaolosta, mutta näiden muutaman viikon aikana, kun olen kuunnellut levyn promoa, olen oppinut asioista paljon. Ainakin Darcya koskevista, siis.

En liene täysin hakoteillä, jos arvelen Darcyn vaikutteiksi mm. sellaiset nimet kuin Velvet Underground, Iggy Pop, Devo, sekä mahdollisesti jopa jotkin vähemmän marginaaliset no wave -artistit. Melodiat ja rosoiset kitarariffit törmäilevätkin villisti toisiinsa, vauhdin vaihdellessa pikataival-protopunkista herkempään maalailuun. Eikä maalaillessakaan kitaroita suinkaan nosteta naulaan, niitä vain rämistellään muun kakun päälle hiukan vähemmän.

Poikkeuksellinen lähestymistapa teki levystä aluksi melkoisen sulateltavan. Darcyn suosimiin hälyääniin otti aikansa tottua, eivätkä biisit noudattaneet välttämättä totuttuja ”sääntöjä”, vaikka niissä perinteisiä ratkaisuja suositaankin. Loureedmaisesti pitkin itseään vaelteleva Saturday Nights on kuin päiväkirjamerkintä sumuisesta retkestä johonkin jossa pitäisi olla hauskaa, mutta joka muistuttaa oikeastaan enemmän painajaista kuin toteutunutta haavetta. Kaipuuta ja tuskaa uhkuva laulu, kolisevat rummut ja skitsofreenisen tuntuinen kitara täyttävät äänikentän, jättäen silti niin kovin paljon tilaa tyhjyydelle. Joan Pt 1,2 rullaa kuin bileisiin eksynyt Johnny Cash, eikä mustiin puettu mies ole kaukana Still Waking Upistakaan, vaikka bändi soittaa Iggyn soundeilla. Samaan kuvaan mahtuu usein monta kohdetta ja aihetta, mutta jotenkin kaikki tuntuu silti istuvan paikoilleen, ainakin melkein.

Erittäin henkilökohtaiselta ja vaimeudessaan suorastaan hämmentävältä kuulostava What’d You Release? erottaa lopun muusta levystä ja vaikka näissä kahdessa minuutissa ei tapahdu paljoakaan, on välisoittomaisessa raidassa enemmän kaihoa, kuin mitä kenellekään voisi kertaistumalta suositella. Loppuun piilotetun Joan Pt 3:n ja avauksena kajahtavan Tall Glass of Waterin välissä tapahtuukin niin paljon, että aineksista olisi saanut kasaan pari kelpo levyä, mutta kun Darcy on Darcy, annetaan kollaasimainen teos kuulijoille täysin koristeltuna. Onko tässä sitten jo liikaa krumelunkia, kurvia ja täytettä? Se jääköön jokaisen kuulijan päätettäväksi, itsekään en ole varma vastauksesta, ja olen sentään kuunnellut albumia jo pitkään.