Viitasen Piia: Laulumaa

Viitasen Piian kolmas albumi on täynnä taitavaa, aitoutta huokuvaa tulkintaa ja syvälle menevää tunnetta ilman sentimentaalisuuden tai imelyyden vaaraa. Laulumaan laulut ovat ajattomia, niiden juuret ovat syvällä useammankin maan dna:ssa. Lauluissa on rosoa, jota myös elämäksi tavataan kutsua.

Samaan aikaan Laulumaa on sävellyksiltään ja musiikiltaan rajoittunut, hiukan kolho ja pitkäsoitoksi yleisilmeeltään laahaava. Levyn vastaanotto ja sen arviointi riippuukin siitä, miten näitä toisistaan ristiriitaisia piirteitä arvottaa ja miten paljon ne vaakakuppia heilauttavat. Yllekirjoittanut rankkaa yleensä esimerkiksi melodian ja laulujen vahvuuden tunnelman edelle.

Osittain siksi Laulumaa ei ole korvissani säkenöinyt ihan samaan malliin kuin joissakin ylistävissä arvioissa. Voimasoitto ja albumin avautuminen ei ole tehnyt levystä paremman kuuloista ihan siihen tapaan kuin aikaa kestävien pitkäsoittojen kohdalla yleensä tuppaa käymään. Saman virran reunalla on edelleen aivan yhtä ärsyttävä kuin ensimmäiselläkin kuuntelukerralla.

Viitasen Piian solistin Piia Viitasen lahjakkuutta ei tokikaan pidä kiistämän - tai bändin taitoa luoda tunnelmaa. Rukous rauhasta voisi olla Joose Keskitaloa parhaimmillaan, ja sen lausuttu “jälkinäytös” Maa on syntinen laulu kaikuu ajatuksia herättävästi edeltäjänsä savuaville raunioille. Vereslihaiset vavisuttajat (Matti Johannes Koivun melodioita muistuttava Vanha ystävä tai levyn intiimisti avaava Miksi pelkäisin) kuulostavat henkevyydessään hyvinkin henkilökohtaisilta.