Tytär: Synkkyyden ylistys

Omakustanne

Kaikella on aikansa. Niin myös Tytär-yhtyeellä, jonka kello seisahtui pian erinomaisen Kääntöpuoli EP:n jälkeen. Kyseinen pikkukiekko kiteyttikin aikanaan oleellisen kotoisesta ahdistusmetallista, Viikatteen mainiosti omaksumasta iskelmän tuoksuisesta rockista, sekä Hieronymus Boschin painajaismaisten maalausten kuvastosta. EP:n jälkeen bändi äänitti tämän pitkäsoiton, joka – syystä tai toisesta – näkee vasta nyt päivänvalon. Samalla albumin ilmoitetaan olevan yhtyeen viimeinen, eikä asioita puida sen enempää.

Synkkyyden ylistys kertoo jo paljon silkalla nimellään, eikä 00-luvun lopulla luotu materiaali ole juuri vanhentunut ajan virrassa. Sittemmin mainion soolouran luoneen Wile Iivarisen laulu tihkuu kipua ja pursuaa raivoa, eikä herran silti tarvitse huutaa halki kiekon kurkku suorana. Ei suinkaan. Kaikkein mustimpiin tunteisiin kun riittää joskus ihan hiljainen lausunta, sekä kuiskauksen sukuinen supatus, jolloin ne äkäisimmätkin puuskat kuulostavat entistä häijymmiltä. Laulun rinnalla pörisevät ja murisevat kielisoittimet, joiden aaltoja vetopasuuna kaihottaa niin että rinnasta pistää. Hyvällä tavalla, tietysti.

Albumi on kuin pitkä ristintie, jonka päätepiste tietää kipua ja tuskaa – mutta ehkä myös jonkinlaista helpotusta. Kappaleet rutistavat ja likistävät, antaapa Aamuntähti jopa pientä lohtua kaiken möyrinnän keskellä, vaikka lopputulema on väistämätön. Ja kun Vasemman käden polku viimein vaikenee hiljaisuuteen, on hankala tulkita kaikkia tunteitaan. Synkkää? Kyllä, sitä tämä on. Mutta meneekö kaiken lohduttomuus jo niin pitkälle, että se kääntyy itseään vastaan? Jos ei, niin lähellä ainakin ollaan. Ehkä olikin hyvä päättää taival tähän, sillä mihinpä tästä olisi voinut enää jatkaakaan?

Keskinäisessä vertailussa EP vie hiuksenhienon voiton juuri napakamman mittansa ansiosta, mutta eipä testamentti voisi olla paljoakaan tätä vaikuttavampi. Lepää rauhassa Tytär.