Fufanu: Sports

One Little Indian

Islantilainen musiikki on viime vuosina elänyt mukavaa nousukautta, vaikka mitään Björkin tai Sigur Rósin kaltaista isoa nimeä saarivaltiosta ei olekaan pullahtanut markkinoille. Ongelma – jos sen nyt ensinnäkään näkee ongelmana – on artistien ja bändien monimuotoinen outous. Eikä tiukka omassa nimistössä ja kielessä pysyminen ainakaan helpota tilannetta, kun pr-osasto saa miettiä miten Rökkurrón tai Árstíðirin kaltaisia kirjainhaasteita yritetään ujuttaa angloamerikkalaisen maailman virtaan.

Fufanun juuret ulottuvat vuoteen 2008 asti, mutta vasta vuoden 2015 esikoisalbumilla musiikkityyliksi oli muodostunut nykyisenkaltainen post punk/alternative rock. Ja kun rauta oli saatu esikoisella lupaavasti kuumentumaan, jatkui post-punkin ja uneliaan popin yhteen taonta nykymittapuilla hyvinkin nopeasti. Sports-albumia ennakoiva nimikkosingle ilmestyi jo vuoden 2016 syyskuussa ja kiekon promokappale saapui kuunteluun jo hyvän aikaa sitten.

Enkä voi syyttää bändiä tekno-juuriensa hylkäämisestä, sillä Sportsin voimalla käynnistyvä pitkäsoitto on lähes kautta linjan vahvaa musiikin juhlaa. Kymmenen raitaa jaottuu mukavasti kolmen vartin mitalle, ja kun päätöksenä soiva Restart katoaa hiljaisuuteen, on mieli rauhallinen, kiitos kauniin – toisinaan ehkä hieman kolkon mutta siltikin kauniin – musiikin voimasta. Esimerkiksi Syncing In melankolistelee kuin New Order ja 22-Pistepirkko olisi onnistuttu yhdistämään laboratorioissa jonkin ihmeen kautta toisiinsa, eikä kokeilu ole suinkaan ainoa laatuaan. Fufanulla on taipumus kääntyä varjojen puolelle, mutta blurmaisen unisesti etenevä White Pebbles löytää jostain aution, ja hämmästyttävän lämpimän, rannan. Biisin keinuva kulku ja raukea bassolinja kaappaavatkin satunnaisen kuulijan syliinsä kerran toisensa jälkeen, mutta bileet odottavat jo kulman takana. Koska sieltä saapuu: Just Me. Monikaan asia ei sinällään muutu, mutta kertosäkeen koukut uppoavat syvälle kuin Franz Ferdinand joka olisi löytänyt The Cure 80-luvulla käyttämän viisaiden kiven.

Ja tässä vertauksia viskoessa tulee myös kartoitettua yhtyeen vahvuudet sekä ongelmat, jotka johtuvat pitkälti samoista asioista. Fufanu ymmärtää musiikkihistoriansa ja osaa yhdistellä palasia, mutta tehdessään näin se samalla asettuu vaaraan, että se oma soundi ei erotukaan tarpeeksi terävänä. Kaktus Einarssonin harmahtava lauluääni ei varsinaisesti auta asiaa, vaikka istuukin musiikkiin kuin sade Atlantille. Genre on hallussa, mutta riittääkö se – vai löytyisikö tekemiseen vielä jokin, mahdollisesti jopa islantilainen, kulma?