Suuri Tuntematon: Mustavalkoinen albumi

Hot Notes

Suuri Tuntematon on viihtynyt otsikoissa lähinnä poliittisten kytkösten takia, joten niistä ei tätä enempää tässä arviossa. Lähdetäänkin mieluummin liikkeelle alusta, eli mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Suuri Tuntematon on yksinkertaisimmin sanottuna rock-bändi. Musiikin kivijalka rakentuu rockin rouheista lohkareista, mutta ryhmä ei karta niin metallin, punkin kuin jopa iskelmän aitoissa vierailuja. Näistä seikkailuista on syntynyt onnistuneita – ja vähemmän muistettavia – rälläysraitoja, sekä pari kuvioita asianmukaisesti sotkevaa numeroa.

Mustavalkoinen albumi on jo nimellään hauska ajatusleikki, sillä mitä sitä whitealbumia ja blackalbumia nyt erikseen tekemään, kun ainekset voi lyödä samoihinkin kansiin? Ja kahtiajaettu tämä kiekko totta tosiaan on. Ryhmä kun rällää ja riehuu action-rockin polttoaineella, mutta osaa myös nojautua taaksepäin ja fiilistellä ihan häpeilemättömän kauniiksi äityvillä vedoilla. Näin albumista on muodostunut yllätyksellinen, arvaamaton ja omanlaisensa luomus, mutta kolikon toinen puoli on näistä samoista asioista johtuva hajanaisuus, sekä kappalemateriaalin heittelehtivä laatu. Eikä kipaleita kuunnellessa osaa koskaan olla täysin varma, että ollaanko tässä nyt tosissaan, vai tuikkiiko jompikumpi – tai kumpikin – silmäkulma.

Avauksena kajahtava Vadelmatarha on kuin finnhitseillä varustettu Hellacopters, joka on seilannut liian monta kertaa Ahvenanmaalle ja takaisin (maininnousu Tukholmaan on peruutettu). Jukolan viesti viskaa silmään Popedaa ja euroviisujen tunnaria, kun taas Röyhkeä tunkeutuu englantilaisen pubrockin ihon alle oluelta löyhkäten. Hikihän tässä otsalle nousee kaiken pieksennän keskellä, mutta levyllä on myös se toinen puoli josta jo mainitsin aiemmin.

Noin 100 vuoden takaisen sisällissotamme melskeisiin sukeltava Siellä missä kuljimme kerran on tarinastaan johtuen, tai siitä huolimatta, hämmentävä ja ajatuksia herättävä kertomus mahdottomasta rakkaudesta. Ja kappalehan on ikävän ajankohtainen, sillä äärimmäisen verisiä sisällissotia käydään tälläkin hetkellä maailman eri kolkissa. Albumin kolmanneksi raidaksi sijoitettu, suorastaan hämmentävän seesteinen ja kaunis, Tähteni on myös tarina menetetystä rakkaudesta, tosin tällä kertaa kaipuun kohteena on elämän tyrskyjen pois kuljettama lapsi.

Mustavalkoinen albumi näyttää, että musiikkimaailma on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Kiekon mukaan pääseminen otti aikaa, mutta mitä pidempään roikun tässä karusellissa, sitä paremmin siinä viihdyn. Osa sanoitusten riveistä kolisee jo hyvän maun tolppiin, eivätkä kaikki biisit ole täysin bändin omia, mutta kuka sitä nyt ei rockin saralla joskus kävisi vieraissa, tai rikkoisi muuten etikettiä?