Aaron Keylock: Cut Against the Grain

Provogue/Mascot

Kuvittele päässäsi blues-kitaristi. Saatat nähdä kuvajaisen, joka on yhdistelmä Robert Johnsonin mystistä auraa ja Elmore Jamesin tyyntä tyylikkyyttä. Tai kenties kuvittelet mielessäsi elämän kolhiman Gary Mooren sekä kuninkaallisen Eric Claptonin kypsempinä vuosinaan. Mutta en usko, että näet mielessäsi kovinkaan nopeasti oxfordilaista, 16-vuotiasta teini-ihmettä jonka hontelossa varressa ja siloisissa poskissa ei näy vielä merkkiäkään elämän tyrskyistä. Aaron Keylock ei ole kuitenkaan tuota vanhempi, vaikka pojan – tai nuoren miehen – lauluääni soi jo kuin Joe Bonamassan konsanaan. Olen hämmentynyt.

Cut Against the Grain on kelpo blues rock -levy, sanottakoon se heti tässä toisen kappaleen alussa. Keylock osaa varioida etenkin amerikkalaisen bluesin perintöä tavalla, joka saa luultavimmin B. B. Kingin, Muddy Watersin ja kumppanit nyökkäilemään hyväksyvästi tuonpuoleisen suuren blues-orkesterin riveistä. Keylock osaa kutoa mukaan Rolling Stonesin rullaavuuden sekä Stevie Ray Vaughanin mystisen lännen ja jazzin liiton, joka avaa ovia toinen toisensa perään bluesin suuressa talossa. Toisin sanoen: nuorukainen ymmärtää miten blues-levy rakennetaan ja mitkä palikat sopivat minkäkin kanssa yhteen.

Kaikki on siis tavallaan kunnossa, jokainen tarvittava boksi saa ruksinsa ja kuulen sen mitä kaiketi haluankin kuulla, mutta Keylockin kiistaton nuoruus on se tekijä, jota tässä on lopulta vaikea niellä. Katsokaas, päässäni oleva kuva kärsivästä blues-kitaristista on lähempänä Vaughanin päihteiden riivaaman ja Johnsonin mystistä voimaa uhkuvan mestarin yhdistelmässä. Toki nuorikin mies on voinut jo kokea sydänsuruja sekä pettymyksiä elämässään, mutta jotenkin Keylock tuntuu liian pikkuvanhalta materiaalinsa kanssa. Hienoa musiikkia silti, ja tiedä vielä mitä tämä teini-virtuoosi ehtii tekemään.