Michael Chapman: 50

Paradise of Bachelors

50 on hyvä, pyöreä luku. Todella pitkän uran omaavan Michael Chapmanin tapauksessa tuo luku on myös osapuilleen se määrä vuosia, jotka mies on viettänyt englantilaisen musiikkimaailman osasena. Muutaman päivän päästä tämän levyn julkaisusta herra tulee täyttämään 76 vuotta, mutta folkin lämpimämmällä puoliskolla viihtyvä Chapman ei näytä hidastavan musiikin luomista. Oikeastaan tilanne on juuri päinvastoin – uusi vuosituhat, ja etenkin 10-luku, ovat olleet miehelle poikkeuksellisen kiireistä aikaa.

50 on kymmenen raidan ja lähemmäs tunnin mittainen annos musiikkia, joka lämmittää kuin valtaisa takkatuli pitkän ja hyytävän pakkaspäivän päätteeksi. Chapmanin lauluäänen kutsuminen lämpöä hehkuvaksi on kuin kuvaisi aurinkoa valoisaksi, ja miehen siirtyminen ensimmäistä kertaa Atlantin länsirannalle äänittämään musiikkia, on vain saanut kaiken loistamaan kirkkaammin. Chapmanin musiikissa on voinut aina kuulla amerikkalaiset vaikutteet, mutta vasta nyt, kun herra itse siirtyi ison veden tuolle puolen ja teki levyn amerikkalaisten kanssa, vaikuttaa kaikki asettuneen kuin luonnostaan paikoilleen.

Kuten em. luvuista voi laskea, kappaleiden keskimitta asettuu reilusti päälle viiden minuutin. 50 ei silti missään vaiheessa pitkästytä, tai juutu edes lyhyeksi aikaa tarpeettomiin suvantoihin. Kappaleet tuntuvatkin virtaavan kuin luonnostaan alusta loppuun, auringonnousuista upeisiin laskuihin ja toiveikkaista palasista kohti parempaa huomista – vaikka maailma on enemmän varjoissa kuin ehkä koskaan aiemmin. Onko tämä iän mukanaan tuomaa viisautta, vai jotain Leonard Cohenin teoksista tuttua lävistämiskykyä? Siinä kysymys, johon en osaa vastata, mutta sama viisaus ja iättömyys vaikuttaa elävän myös Chapmanin uusimmassa albumissa, joka antaa meille muutaman uuden biisin, ja saa jokusen vanhan palamaan aiempaa kirkkaammalla liekillä.