Itä-Saksa: Das Monument

Concorde Music Company

Gott im Himmel!

16 vuotta ja risat se otti, mutta nyt Itä-Saksan neljäs studioalbumi on sitten totaalinen tosiasia. Matka uudelle vuosikymmenelle ei ole ollut helppo, sillä aiemmista noin kymmenestä jäsenestä vain kolme on enää jäljellä. Merkittävin menetys on eittämättä Mikko Karmilan poisjäänti, muita herroja mitenkään aliarvioimatta. Samalla yhtyeen soundi on luonnollisesti muokkaantunut ja muuttunut, kenties jopa kehittynyt, mutta mihin ja miksi?

Myönnän että jo Das Monument -levyyn tarttuminen oli ristiriitainen, hieman pelottavakin, kokemus, sillä yhtyeen aiemmista albumeista etenkin vuoden 1998 Let’s Kompromise on todellinen klassikko. Tuon kiistattoman, lähes 20 vuotta vanhan, monumentin edessä tuore Das Monument kalpenee tietysti, mutta ei uutukainen lopulta lainkaan toivoton tapaus ole. Biisinipusta ei löydy nyt sellaisia, riemastuttavan järjettömiä industrial-kaahauksia, joista yhtye aikoinaan tunnettiin, mutta svengaava Wool’n’cool sekä Lonesome Boy saavat tanssilattian täyttymään - ja vaikuttamaan hieman vinolta. Raflaavasti nimetty Johnny’s Knockout Club iskee glitteristä silmää jo aggrotechin suuntaan, mutta sen pidemmälle bändi ei sitten poraudukaan indu-elektro painajaiseen. Ikävä kyllä.

Yli puolitoista vuosikymmentä on pitkä aika mille tahansa yhtyeelle, eikä Itä-Saksakaan ole pysynyt muuttumattomana. Ja miksi olisi pitänyt pysyäkään? Muutokset ovat muovanneet bändistä seesteisemmän ja kiistatta hiljaisemman, mutta samaan aikaan selkäranka on kiertynyt entisestään ja ero valve- sekä unimaailman välillä on entistä hämärämpi. Das Monument ei ole niinkään jatkoa kolmelle ensimmäiselle albumille, kuin uusi alku, tuntematon luku, sekä käymätön korpimaa. Toivotaan että trio jatkaa musiikin luomista, ja Das Monument osoittautuu lopulta palaksi jotain suurempaa. Aina voi toivoa.