Herem: III

Inverse

Doom metalin kutsuminen raskaaksi musiikiksi on yhtä kuvaavaa, kuin jos sanoisi vettä märäksi. Miten siis kuvailla osuvasti ja napakasti kotimaisen Heremin kolmannen pitkäsoiton ilmapiiriä? Olisiko tämä sitten supermassiivista doomia, jossa vanhan koulukunnan opit ovat kunniassa? Mennään tällä.

Asiallisen ytimekkäästi nimetty III on viiden raidan ja noin 40 minuutin mittainen alasin lyijynraskasta soutua. Alkuun tarjotaan kolme noin 7 minuuttista vonkaletta, kahden jälkimmäisen siivun kellottaessa sinne 9 ja 10 minuutin välimaastoon. Vaikka kaikki palikat olivat jo periaatteessa kohdillaan viiden vuoden takaisella II, riistivät pienet puutteet, ja pari kenties hieman keskinkertaisempaa siivua, sen iskusta täyden voiman. No, kolmas kerta toden sanoo. Avausraita Scars to Summon lyö niin mittavaa krusifiksia kurkkuun, että turha siinä on kakoa ja kun Snakes of the Third Moon ryömii syliin, on jo pakko nostaa kädet kohti taivaita. En väitä, että Herem olisi keksinyt doomin ytimen uudelleen, mutta millä voimalla ryhmä osaakaan kierrättää vanhat palaset juuri täydellisesti, jotta raikkaan tuntuiset kuviot voivat muodostua? Tältä Black Sabbath mitä luultavimmin kuulostaisi, jos se olisi perustettu neljä vuosikymmentä myöhemmin.

Puhuttaessa Heremistä on ennemmin tai myöhemmin puhuttava myös sen vokalistista, Valendis Suomalaisesta. Olen vuosien saatossa puolustanut hänen persoonallista tyyliään useammassakin väittelyssä, enkä astu taaksepäin nytkään: naisen vokalisointi on kieltämättä hivenen erilaista, mutta omaleimaisuus jos mikä on mielestäni elintärkeää näinkin suuntaviitoitetussa genressä. Suomalaisen äänen ilkeys, voima ja pahaenteisyys ovatkin avainelementti siinä ponnistuksessa, joka nostaa vahvan albumin hyvästä erinomaiseksi. Toinen suunnattoman arvokas lenkki taotussa ketjussa on sovitustyö, jolla viisi sävellystä on mäiskitty yhdeksi, luontevaksi jatkumoksi. III virtaakin kuin laava uomassaan, vastustamattoman upeasti ja alkuvoimaa uhkuen, eikä sitä pysäytä yksikään este.