Joonas Aleksi: Eilisen kasvot

Omakustanne

Hartiapankilla esikoisalbuminsa julkaissut Joonas Aleksi on niitä miehiä, jotka eivät välttämättä ole jatkuvasti äänessä, mutta jotka huomaavat monia asioita. Tai siltä ainakin tilanne vaikuttaa, kun herran debyyttikiekkoa kuuntelee. Eilisen kasvot -levyn raidoilla artisti tutkii etenkin ns. normaalin arjen kuvioita, saumakohtia sekä runtattuja taitoksia, esittäen joitain kysymyksiä ja tarjoten muutamia vastauksenkaltaisiakin.

Omien sanojensa mukaan Joonas Aleksi esittää indie-alternative folkkia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että kaikki kappaleet ovat esitettävissä mies & kitara -periaatteella. Ja tuota periaatetta käyttäen nämä kudelmat ovat suurella todennäköisyydellä myös syntyneet, vaikka levyn muutamalla raidalla menoon osallistuu ihan oikea bändi mitä rennoimmalla otteella. Kun lähestymiskulma on näin suora ja tinkimätön, kohdistuu huomio väistämättä teksteihin, jotka ovat… niin. Nyt onkin sitten tulkinnanvaraa hiukan normaalia enemmän.

Näissä tarinoissa nurkat ovat täynnä varjoja, eikä maailman meno aina ole selitettävissä suoraan ymmärrettävin rivein. Aleksi piirtää tarinoitaan luonnosmaisin ja nopein vedoin, lähentyen enemmänkin runouden kuin rock-lyriikoiden maailmaa. Eli mitään ” tyttö tapaa pojan, lehdet karkaavat puista, ja kukkaset nauraneet ei” -tarinoita on turha odottaa. Ennemminkin Aleksi on rakentanut pienten hetkien mosaiikkeja, jotka voivat aueta useammalla tavalla, ja joiden ytimessä on – ainakin allekirjoittaneen mielestä – ennemminkin yksilö, joka on tavallaan aina jonkin idean heijastuma.

Se mikä voitetaan upeissa teksteissä, annetaan kuitenkin harmillisesti takaisin musiikin puolella, sillä mielestäni levyn äänimaisema ja yleinen tunnelma ovat jo niin autereisia ja rentoja, että jäin kaipaamaan pientä ravistelua. Kuilu on jo mainio irtioton alku, mutta tälläkin raidalla sovitus jättää sen viimeisen puristuksen tekemättä. Pidän tästä levystä, mutta haluaisin pitää siitä vielä huomattavasti enemmän.