Puk: Murhalaulut

Wood Productions

Miltä kuulostaisi SIG, joka olisi sisäistänyt Berliinin-kauden David Bowien sekä varhaisen The Curensa paremmin, ja pyrkisi siinä samalla kuulostamaan enemmän Leevi and the Leavingsilta? Kas siinä kysymys, ja tässä on mahdollisesti vastaus. Edellisen albuminsa juuri seitsemän vuotta sitten julkaissut Puk osaa haastaa ja sekoittaa pakkaa, jäämättä silti kiinni lainailusta tai huijauksesta. Ja se onkin jo melkoinen saavutus, mutta ennen kuin ylistän yhtyettä enemmän, käydään hiukan läpi itse kappaleita.

Sinkuksi valjastettu Täytyy ajaa suoraan on parasta Kentiä pitkään aikaan, ja vaikka biisin pakahduttava voima lähes murskaa kappaleen joissain kohdin, nousee se sittenkin lentoon – ja pysyy ilmassa. Murhalaulu synkistelee kuin kohtalokkain futu-poppis, piirtäen tuvalumaisella siveltimellä cohenistisia kuvia, vaikka näin murheellinen tarina muuttuukin lopulta miltei montypythonmaiseksi ironiaksi. Vai oliko tämä sitä jo alusta saakka? Pukin tapauksessa on näet vaikea huomata, koska virnistys on kipua, milloin taas mustinta huumoria. Otetaan vielä tarkasteltavaksi päätösraita Muistatko keinut?, jonka kepeässä poljennossa on miellyttävä määrä Peter Gabrielin perintöä, tai ainakin jotain joka nostaa esiin kuvan tuosta erilaisesta nerosta. Töksähtelevinkin lyriikka kyllä toimii, kun siihen uskoo ja siitä tekee jotain suurempaa, ja onhan tämä kaikessa puhtaudessaan kaunis tarina, sitä en kiellä.

Puk osaa löytää tavallisen arjen tragedioista taikaa, jolla kappaleet syntyvät eloon. Ja vaikka nämä tarinat eivät ole mitään elämää suurempia, ne ovat juuri meidän kokoisia – ja juuri siitä tässä levyssä on kyse. Tai niin minä sen ymmärrän, enkä löydä albumista mitään poistettavaa tai lisättävää. Kumarrus siis Pukille, ja kiitos.