Vesa-Matti Loiri: Pyhät tekstit

Tarinaa ei voi kirjoittaa etukäteen, jos se tulee aidosta, elettävästä ja eletystä elämästä. Kaiken nähneenä draaman tuntijana ja tekijänä Vesa-Matti Loiri luultavasti ymmärtää tämän. Sen sijaan hänen taustaryhmänsä ei ilmeisesti ymmärrä. Loirin todennäköisesti viimeisestä albumista on haluttu testamentti Suomen kansalle, Iso Levy - ja juuri siksi tuo sinänsä jalo idea kaatuu omaan mahdottomuuteensa kuin korttitalo. Pyhät tekstit yrittää luoda jotain valtavaa, antamatta tälle tilaa kasvaa valtavaksi ihan luonnostaan.

Hieman suoremmin puhuva voisi sanoa yllä kuvattua suuruudenhulluudeksi. Sillä mitäpä muutakaan on albumi, jolle on ängetty 20 (!) esitystä merkittävistä teksteistä ympäri maailmaa, uskonnoista Einsteinin kirjeeseen ja intiaanipäällikkö Seattlen puheesta siihen suomalaisille kaikkein pyhimpään - Kalevalaan. Urakka on musiikillisesti niin mahdoton, että kuvittelin sisältölistauksen nähtyäni tämän olevan äänikirja runonlausuntaa.

Vaan sitäpä se ei ole. Kuten ei myöskään isoihin teksteihin musiikillisesti luontevaa monipuolista progemaisuutta tai klassisen puolelta kumpuavia melodiateemoja Eino Leino -sävellysten tapaan. Ei, vaan yhden miehen (Timo Kiiskinen) säveltämää pop-folk-iskelmää väljillä ja maltillisilla kaikusovituksilla. Jälkimmäisten ansiosta Loirin karisma ja ääni pääsevät oikeuksiinsa ansaitussa valokeilassa, mutta 77 minuuttia tätä aavemaisuutta on kuulijalta urotyö.

Timo Kiiskinen on toki osaava lauluntekijä. Hänen pienistä suurista lauluistaan tunnetuimpia lienee Samuli Edelmannin levyttämä Sininen sointu. Samaa maaperää kiertävät myös nämä laulut, sovituksia hiukan vaihdellen, muttei tällaiseen möhkäleeseen kuitenkaan riittävästi. Loirin laulu kulkee paremmin kuin vuosiin, mutta materiaali ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia irrotella. “Rajuimmat” esitykset (Sydämeni on minun, Erillinen, Sinäkin olet sitä) kuuluvatkin onnistuneimpien joukkoon.

Myönnetään, ettei albumi ehkä ansaitse niin rankkaa täyslaidallista kuin tuossa edellä, mutta sitä on kirjoittanut ennen kaikkea harmitus potentiaalin tuhlauksesta. Jos albumilla on kahdeksan esitystä mitäänsanomatonta ja jopa banaalia (Isä meidän - kyllä, juuri se) einesmusiikkia, myötäkarvaan siloittelu olisi vain itsensä pettämistä. Esimerkiksi Raamatun vuorisaarnasta katkelmoitu Maan suola ja Koraanin ensimmäinen suura Avauksen suura ovat musiikillisesti muodollisesti päteviä, mutta samalla yhden tempun poneja. Arvioinnin kannalta ongelmaksi tuleekin se toinen puoli: Pyhät tekstit olisi klassisessa vinyylilevyn mitassa kantanut varsin hyvin, ellei erinomaisesti. Intiaanit, buddhalaisuus, zarathustralaisuus ja islam jäisivät pois (islamin suufilaista haaraa edustavaa Enkelimaljat-runo olisi kuitenkin mukana), mutta jos levytyksiä ei tehdä musiikin ehdoilla, niin minkä sitten?

Vaikka tarinaa ei voi kirjoittaa etukäteen, lienee selvää ettei Kalevalan ja tämän levyn komea päätös Väinämöisen lähtö ole aivan sattumalta valikoitunut Loirin viimeisen albumin finaaliksi. Pakko tunnustaa, että ihan kuivin silmin sitä ei ainakaan kuulokkeilla kuuntele - eikä laulun lähtijäkään taida olla pelkästään Väinämöinen. Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi/venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella/yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin/Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi/Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean/kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

"En edusta mitään uskontoa. Olen nuoresta pojasta uskonut Karman lakiin ja itämainen filosofia on läheistä. -- Samoja opetuksia toistetaan eri uskonnoissa. Ihmiset tekevät myöhemmin omat tulkintansa ja alkavat riidellä keskenään. Ristiriidat syntyvät, kun ihmiset alkavat erotella toisiaan ihonvärin, kielen, iän tai sukupuolen takia." (Vesa-Matti Loiri Ylen haastattelussa 21.10.2016)

Aamen.