Akseli Hiltunen: Pandemia – lauluja alamaista

Omakustanne

Akseli Hiltunen sotki puuroni pahemman kerran viime vuoden alussa ilmestyneellä Parafilia – lauluja ulkopuolelta -albumillaan. Kyseinen kiekko kun otti rakastamani kotimaisen outorockin käsittelyyn, ja kaulitsi siitä lopulta lähes kaiken hengen pois. Eikä ongelma ollut niinkään itse materiaalissa, kuin sen täysin rajattomassa mellastuksessa. Hiltunen joukkoineen korostaa, että vaikka johtoidea ja punainen lanka mahdollisesti puuttuivat, oli se kaiken tarkoituskin. Eli en siis vain ymmärtänyt artistia.

Kuinka ollakaan Pandemia, joka kuuleman mukaan muodostaa Parafilian kanssa trilogian kaksi ensimmäistä osaa, on aavistuksen verran yhtenäisempi ja linjakkaampi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Bändin leipälaji on edelleen YUP-henkinen rock, mutta kierrokset ovat tippuneet koneesta juuri sen verran, että kyydistä voi nauttia vapaammin. Tai ainakin itse huomaan suorastaan viihtyväni Pandemian ensimmäisen puoliskon parissa, sillä esimerkiksi Pala lihaa on todella mainio rock-siivu, eikä hitaasti vauhtiin pääsevää ja sitten yllättäen luonnettaan vaihtavaa Tyynyä voi kuulla liikaa.

Monikaan asia ei ole sinällään muuttunut dramaattisesti, mutta nyt sovitukset vain nostavat toistuvasti kappaleet sinne seuraavalle tasolle. Esimerkiksi nyrjähtänyttä Faith No Moren ja Sielun Veljien hybridiä muistuttava Pupuseni hyppää kyllä ulos kuvasta ja suoraan silmille, mutta kahjo raita tekee sen omalla jakomielisellä tyylillään hukkaamatta yhteyttä silti muuhun materiaaliin. Mikäli bändi jatkaa nousukiitoaan, tulee trilogian päättävä pitkäsoitto olemaan suomalaisen rockin merkkipaalu, kaikilla mittareilla mitattuna.