Alex Izenberg: Harlequin

Weird World

Joskus pop-albumit saattavat syntyä käden käänteessä, sävelten, sanojen ja sovitusten tippuessa kuin valmiina jostain tekijöidensä syliin. Harlequin ei kuulu noiden levyjen joukkoon. Sitä on työstetty, muokattu, käännetty ja väännetty viisi pitkää vuotta, mikä myös kuuluu näissä kappaleissa.

Harlequin on siitä jännä levy, että sitä on vaikea luokitella ja sitä on hankala sijoittaa oikeastaan edes mihinkään tiettyyn vaiheeseen aikajatkumossamme. Selkein juonne lienee 70-luvun barokki-pop, mutta tuon selkeimmän elementin päälle on ladottu niin paljon pientä silppumaista ainetta seuraavilta vuosikymmeniltä, että tunnistus – saati sitten luokitus – on oikeastaan mahdotonta. The Beatles olisi saattanut kuulostaa tältä, mikäli bändi olisi selviytynyt 70-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja McCartneyn kokeellisuus olisi päässyt kukkimaan entistä rohkeamman Harrisonin ja vapaammin ajattelevan Lennonin kanssa. Ehkä.

Ikävä kyllä Izenberg ei ole säveltäjänä liverpoolilaisten tasoa, ei lähellekään. Soundit ovat kiistatta makeat, mutta nokkelat ratkaisut pidä albumia liidossa, kun ensiviehätys on kadonnut ja levyn ydin alkaa vääjäämättä paljastumaan. Izenberg on tuottajana taatusti peto, mutta omalle levylleen hän olisi kaivannut joko lisää ensiluokkaisia ideoita, tai sitten todella lahjakasta – ja ennakkoluulotonta – säveltäjäseuraa.