Alex Izenberg: Harlequin

Weird World

Joskus pop-albumit saattavat synty� k�den k��nteess�, s�velten, sanojen ja sovitusten tippuessa kuin valmiina jostain tekij�idens� syliin. Harlequin ei kuulu noiden levyjen joukkoon. Sit� on ty�stetty, muokattu, k��nnetty ja v��nnetty viisi pitk�� vuotta, mik� my�s kuuluu n�iss� kappaleissa.

Harlequin on siit� j�nn� levy, ett� sit� on vaikea luokitella ja sit� on hankala sijoittaa oikeastaan edes mihink��n tiettyyn vaiheeseen aikajatkumossamme. Selkein juonne lienee 70-luvun barokki-pop, mutta tuon selkeimm�n elementin p��lle on ladottu niin paljon pient� silppumaista ainetta seuraavilta vuosikymmenilt�, ett� tunnistus � saati sitten luokitus � on oikeastaan mahdotonta. The Beatles olisi saattanut kuulostaa t�lt�, mik�li b�ndi olisi selviytynyt 70-luvun j�lkimm�iselle puoliskolle ja McCartneyn kokeellisuus olisi p��ssyt kukkimaan entist� rohkeamman Harrisonin ja vapaammin ajattelevan Lennonin kanssa. Ehk�.

Ik�v� kyll� Izenberg ei ole s�velt�j�n� liverpoolilaisten tasoa, ei l�hellek��n. Soundit ovat kiistatta makeat, mutta nokkelat ratkaisut pid� albumia liidossa, kun ensivieh�tys on kadonnut ja levyn ydin alkaa v��j��m�tt� paljastumaan. Izenberg on tuottajana taatusti peto, mutta omalle levylleen h�n olisi kaivannut joko lis�� ensiluokkaisia ideoita, tai sitten todella lahjakasta � ja ennakkoluulotonta � s�velt�j�seuraa.