Kråklund

Ruoska on päivittänyt soundiaan kauemmas suomeksi lauletun raskaan rockin keskitiestä ja korostanut niin tehdessään erityisesti elektronisia elementtejä. Oikeatkin rummut soivat useimmissa biiseissä konemaisen eleettöminä. Harkittu muutos on fiksu veto, sillä debyytillään Ruoska tuntui totuuden nimessä liiaksi suomihevin perässähiihtäjältä. Nyt on kuin bändi olisi löytänyt väliaikapisteeltä uutta puhtia, ärjäissyt lisää havuja ladulle ja sivakoinut muiden etumatkaa umpeen, vähintäänkin näköetäisyydelle. Komeimmin kaikista levyn biiseistä soi uuden soundin airut Darmstadt, jolla Ruoskan voisi sanoa kuulostavan eräänlaiselta metsien Rammsteinilta. Ylipäätään luonto, erityisesti maa-aines, on levyllä vahvasti esillä. Albumin avainteemaksi voisikin nostaa kadonneen yhteyden luontoon, yhteyden karkaamisesta seuranneet modernin yhteiskunnan ongelmat ja sen, kuinka ihminen viime kädessä kuitenkin aina päätyy mullan syleilyyn.

Parhaimmillaan Ruoska viuhuu tylyn tehokkaasti, mutta ajoittain musiikki on kiusallisen junnaavaa ja vallankin terävästi ujeltavat syntikat kuulostavat välillä melkein ärsyttäviltä. Aiheiden käsittelyyn on haettu perinteistä kumpuavaa, runomitanomaista soinnikkuutta, jossa Ruoska ei aina vältä tiettyä ulkoaluetun kansallistematiikan tuntua. Joskus vaikutelma on jopa hivenen koominen kuten musiikilliselta anniltaan vakuuttavassa nimibiisissä, jonka ”olen pahin painajaisesi, olen se piru joka ilmestyy takaa”-tyylinen kummitusjuttumaisuus pelottanee maksimissaan 6-vuotiaita lapsia. Patrik Mennander paljastuu tällä levyllä paljon aiempaa vaikutelmaani monipuolisemmaksi vokalistiksi ja yksin hänen antaumuksensa pelastaa muutaman hieman heppoisemman kappaleen pakkasen puolelta. Kunnon nelisiimaiseksi hevospiiskaksi Ruoskalla on vielä matkaa, mutta sinällään jämäkästä rottinkiraipasta se jo menee.