Illum Sphere: Glass

Ninja Tune

Miltä kuulostaa yö? Siinä kysymys, joka kumpusi toistuvasti esiin kun kuuntelin Illum Spheren toista pitkäsoittoa. Siinä missä vajaan kolmen vuoden takainen debyyttialbumi Ghosts of Then and Now oli sekalaisuudessaan jotenkin lämmin, jopa lohduttava, siirtää Glass kuulijan ja tekijän väliin useamman lasikerroksen. Kaikki on toki läpinäkyvää, mutta suoraa kosketuspintaa ja lämpöä kiekolta on vaikeampi löytää, eikä jokaisesta heijastumasta ja vääristymästäkään voi olla aivan varma.

Manchesterilainen Ryan Hunn, joka on siis sama asia kuin Illum Sphere, vaikuttaa astuneen useammankin rajan yli luodessaan Glass-albumia. Elektronisesti luotu soundi on nyt virtaviivaisempi, etäämpi ja puhtaampi, mutta samaan aikaan raidat luovat outoa, levotonta tunnetta, aivan kuin Glassin yössä kaikki ei olisi juuri siten kuten pitäisi. Etenkin singleraidaksi valittu Red Glass ja avaukseksi sijoitettu The Journey korostavat tätä uutta etäännyttämisen politiikkaa. Tämä puolittainen tylyys tosin on myös albumille hyödyksi, sillä toisinaan kraftwerkamisesti virtaavista äänikatedraaleista syntyy jotain joka voisi olla peräisin Geoff Barrown ja Ben Salisburyn mielenkiintoiselta yhteislevyltä, joka oli omanlaisensa ylistys Mega City yhdelle. Kaiken koleuden keskelle nousee kuitenkin päälle kahdeksanminuuttiseksi kasvava Thousand Yard Stare, jonka melodisuudessa on aistittavissa inhimillistä lämpöä. Raita toimiikin mielenkiintoisena vastapainona sekä kiintopisteenä, ja pitkälti juuri tämän raidan ansiosta myös jälkimmäinen puolisko kiekosta on kiinnostava, ensimmäisen puoliskon kliinisyyden saadessa samalla tarvittavaa kontrastia.

Alun kysymykseen palatakseni: Illum Spheren seurassa yötä voi tarkkailla nopeasti kiitävän ja lähes täysin hiljaisen kulkuvälineen kyydistä, joka on tietysti ultramoderni. Maisemat vaihtuvat verkalleen, mutta suoraa yhteyttä niihin ei ole, sillä lasiseinät pitävät kaiken etäällä ja olosuhteet tiukasti kontrolloituina. Onko tämä sitten hyvä asia? Siinäpä vasta kysymys.