Beth Hart: Fire on the Floor

Mascot

Ei liene yllätys, että Beth Hartin kahdeksas sooloalbumi jatkaa blues rockin ja hieman kevyemmän jenkkisoulin saralla. Neljän vuoden takainen Bang Bang Boom Boom -pitkäsoitto toi Hartille mukavia listasijoituksia useista uusista maista, ja Joe Bonamassan kanssa julkaistu Seesaw avasi vain entistä enemmän ovia. Viime vuonna ilmestynyt Better Than Home nousi jo jenkkilistallekin, menestyksen jatkuessa entistä suurempana myös Euroopan puolella. Näin Fire on the Floor saattaa kasvaa askeleeksi seuraavalle tasolle, eivätkä Hartin kortit vaikuta lainkaan hullummilta.

Levyn kappaleet kiskaistiin kuuleman mukaan narulle vaivaisessa kolmessa päivässä, mikä on näinä studiohinkkauksen ylistysaikoina melkoinen saavutus. Otetaan vielä huomioon, että alkuun kappalekatras oli 16-päinen ja vasta myöhemmin joukosta valikoituivat 12 vahvinta yksilöä, jotka muodostavat Fire on the Floorin. Tuottajan pallille istahtanut Oliver Leiber on Hartille puolestaan tuttu mies jo vuosituhannen vaihteesta, ja Leiber onkin selvästi ymmärtänyt, mitä materiaalille tehdä missäkin tilanteessa.

Omat kappaleensa kirjoittava Hart on puolestaan löytänyt tuoreita kulmia biisikynästään, mitkä rikastavat levyä ja tekevät siitä paljon enemmän kuin vain yhden blues-rock kiekon. Jazzahtava Coca Cola svengaa villisti omilla säännöillään, kun taas Woman You’ve Been Dreaming of nojaa melankolisen vaimeana seinään kuin Tom Waits hiljaisimmillaan konsanaan. Love is a Lie viskaa kaiken ylle melodramaattisen tomjones-viitan, jonka avulla voidaan julistaa vaikka kuinka uskomattomia rivejä uskottavasti. Ja mitä siihen perinteiseen blues rockiin tulee, niin kyllä silläkin saralla voidaan luoda edelleen uutta. Kuunnelkaa vaikka kiekon nimibiisi sekä Baby Shot Me Down.

Monet albumit ikuistetaan tuntiliksan raksuttaessa välinpitämättömien soittajien korvien välissä, mutta näitä studiosessioita varten kasattu bändi on ollut sanalla sanoen liekeissä materiaalinsa äärellä. Välittömyys, väkevyys ja sopiva rosoisuus tekevätkin kappaleista tekijöitään vahvempia, minkä päälle tulee vielä tietysti Hartin uskomattoman voimakas lauluääni. Etenkin sähköisiä kitaroita kurittavat Michael Landau ja Waddy Wachtel ovat paljonvartijoina, enkä voi kuin kumartaa Jim Coxin pianon ja Ivan Nevillen urkujen edessä. Nämä jätkät eivät ole mitään nelosvitjan jarrumiehiä, vaan ensiluokan tähtisoittajia, jotka eivät ainoastaan hallitse soittimiaan tekniseltä puolelta, vaan saavat ne todella puhumaan ja välittämään tunteita. Tässä onkin kasassa täyden pistepotin levy, josta ei löydy heikkoa kohtaa tai turhaa hetkeä.