Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat

Kun rakkautta ja rahaa on ja onnen tähdet loistaa, se tuntuu jokaisesta niin oikealta. Ei silloin tahdo muistaa, kuinka aina muutamalta jää pettää alta.

Jo avausraidan näkökulma paljastaa eron edelliseen levyyn. Jarkko Martikainen tarkkailee tällä kertaa keskivertoyksilön arjen sijaan hikisempää hiihtomonoa naamaansa saaneita, usein ulkopuolisen kertojan äänellä. Samalla aiheet menevät reilusti yhteiskunnallisempaan suuntaan. Ruosterastaat vääntää rokkivaihteen kovemmalle kuin Martikaisen sooloalbumeilla koskaan. Samalla se kuulostaa ajoittain jopa YUP:lta. Tälle kaikelle on varsin luonnollinen selitys.

Martikaisen soolodebyytti Mierolainen oli kirjava mutta hajanainen kokoelma erilaisia lauluja vaihtuvilla sovitustyyleillä, mutta se oli lähinnä artistiuran siipien räpyttelyä ja kokeilua. Sitä seuranneella Rakkaus-Toivo-Usko-trilogialla oli selkeä kunkin otsikon mukainen teemansa - ja ilmaisu vähäeleistä, vaikkakin vaihtuvin tavoin. Koirien taivas (2014) vei musiikkia suorempaan ja popimpaan suuntaan. Sen albumin kiertueelle tarvittiin bändi, sillä Samae Koskinen soitti levyllä lähes kaikki soittimet, eikä oman uransa vuoksi olisi ehkä ehtinytkään keikoille. Näistä lähtökohdista syntyi Luotetut miehet, jonka merkityksestä tällä albumilla kertonee se, että Ruosterastaat on ensimmäinen Martikais-levy, joka ei ole pelkästään herra taiteilijan nimissä tehty.

Vaikka Ruosterastaita voi kuunnella sujuvasti hyvänä rock-albumina, se haluaa selvästi muistuttaa meitä. Ihmisistä, joille jäi käteen elämän jakojäännös: puistokemisteistä, ihmiskaupan uhreista, kölien alla pestävistä ja peseytyvistä kerjäläiskauppiaista, sodassa kaatuneista, masentuneista ja muista kuvasta kadonneista. Ihmisistä, jotka puhuvat heistä paskaa. Sekä tietenkin johtajista, kuninkaista, pörssialkemiasta, kaaoksen luoneista “herroista” ja vääryyden ylikuormittamasta roistojen maailmasta. Martikainen ei kuitenkaan saarnaa, vaan ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne ovat - ja (nyky)tapansa mukaan keskittyy synkkien pilvien hopeareunuksiin: Juuri nyt me ei sille mitään mahdeta. Siis tule tänne, tuo se pullo myös ja anna suudelma.

Keväinen jää, Kerjäläiskauppiaat, Maailma on roistojen luola, Terveisiä maan alta ja taiteilijan menneisyyteen muutenkin kuin tekstissä kurottava Jatsin juhlaa -hardcorekupletti ovat kaikki mainioita vetoja. Näitäkin hienompia ovat koskettava S.O.S. sekä Hävitään yhdessä, jossa häviämisen jälkeen päätetään hävitä: Niin herrat loivat maahan kaaoksen ja odottavat meitä siivoamaan sen. Kun kysyt, mitä sellaiseen voi vastata, vastaan: lähdetäänkö nyt vai aamulla?

Martikaisen uran parhaimpiin kuuluvan teema-albumin pariskunta tai pariskunnat ovat kaikesta huolimatta selviytyjiä. Ei liene sattumaa, että albumi päättyy sanoihin: kaikesta kyllä selviät.