Big Jesus: Oneiric

Mascot

00-luvun lopulla Atlantan suunnalla alkunsa saanut Big Jesus on bändi amerikkalaiseen makuun. Ja tarkemmin ottaen 90-luvun jälkimmäisen puoliskon sellaiseen. Näin arvion alkuun voikin todeta, että jos et satu sietämään tuon aikakauden Smashing Pumpkinsin, Soundgardenin ja kumppaneiden levyistä, et tule suurella todennäköisyydellä pitämään myöskään Oneiricista. Big Jesus ei ole silti mikään persoonaton perässähiihtäjä, vaikka sen soundissa on niin valtavia vaikutteita mm. kyseisiltä yhtyeiltä, että viittauksia on mahdoton jättää huomiottakaan.

Atlantalaisten soundi onkin koko levyn mittavin voitto ja uskomattomin saavutus. Big Jesus on näet napannut osapuilleen kaiken hyvän em. 90-luvun suurilta, lisännyt sekaan häivähtävän määrän tämän päivän elementtejä ja onnistunut luomaan oman, tunnistettavan äänensä. Soundi on grungeinen, sillä suoran rosoisella tavalla, johon liittyy kuitenkin myös tarttuvien, garbagemaisten ja blurmaisten pop-melodioiden ulottuvuus, mutta keveät osat eivät sulje pois raskasta runttausta. Ja tässä on kaiken ydin, sillä näiden biisien avulla Big Jesus voi flirttailla Weezerin faneille ja vakuuttaa Alice in Chainsin raskaimpienkin rallien kannattajat.

Soundi on tietysti vain yksi osanen toimivaa kokonaisuutta, mutta kun biisikynästä lohkeaa SP::n ja Shardsin kaltaisia iskuja, hitikästä Alwaysia nyt unohtamattakaan. Suurin osa biiseistä veistetään siten, että niiden keskipituus asettuu hyväksi havaitun kolmen minuutin kintaalle, tosin joukossa on pari poikkeusta, joista albumin päättävä Heaviest Heart nousee todelliseksi kulmakiveksi. Lähes seitsemään ja puoleen minuuttiin kasvatettu, unenomainen, raskas ja samalla niin kevyt outolintu – teos jonka päätyttyä sydämen täyttää kummallinen melankolian ja onnen sekainen tunne. Harmi että bändi on ampunut itseään kumpaankin polveen nimellä, jonka avulla sillä ei ole mitään asiaa suurempaan läpimurtoon.