W. Iivarinen: Melankolia

Omakustanne

Tytär-yhtyeen vokalisti/biisinikkari Wile Iivarinen, joka on nyt lyhentänyt nimensä muotoon W. Iivarinen, julkaisi Grande Vulgar -debyyttialbuminsa vajaa kolme vuotta sitten. Tuolloin herra haki vielä selvästi sitä ominta soundiaan melankolisen rockmetallin saralla, mutta toisella yrittämällä asiat loksahtelevat jo luontevammin paikoilleen.

Melankolia on (yllätys, yllätys) todella melankolinen, tummasävyinen, paikoin miltei synkkämieliseksi luonnehdittava albumi. Eli rintaa pistää, ahdistaa, ja suru on läsnä jopa toiveikkaiksi tarkoitetuissa riveissä, mutta ei tämä sentään ihan täyttä yössä rämpimistä ole. Kiitos tästä kuuluu sille pienen pienelle hirtehiselle pilkkeelle silmäkulmassa, joka antaa pitkäsoitolle juuri sopivasti valoa, ei paljoa mutta jotain sentään. Näin synkkyys ei lyö yli ja Melankolia pääsee rullaamaan kuulijansa sopivalla paineella katuun.

Sitten esikoisalbumin Iivarinen on saanut musiikkinsa eri elementit toimimaan paremmin yhdessä. Etenkin albumin alkumetreille sijoitettu sinkkuraita Surunviejä iskeytyy hanakasti korvaan, torvien ja raskaan mätön yhdistyessä miltei iskelmämäisiin elementteihin. Iivarinen hakeekin rohkeasti aineksia useampien rajojen tuolta puolen, minkä ansiosta Suru kasvoilla voi kasvaa niin äärettömän pakahduttavaksi. Joskus pala joululaulua ja kourallinen göstasundqvistimia vain toimii. Vahvemmin silmää vinkkaa lyriikoillaan homman melkein läskiksi lyövä Kansallisromantiikka, joka pitkään häilyi puhtaan epäonnistumisen ja hiuksenhienon riemuvoiton rajoilla. Luulen että vaihtoehdoista jälkimmäinen on se oikea.

Melankolia on samaan aikaan helppo reitti ja vaikea matka, tilanteesta riippuen se voi latistaa tai kohottaa, sillä aiheiltaan näin äärimmäinen musiikki ei ole koskaan simppeliä. Silti: Tytär on kuollut, eläköön Iivarinen!