Matti Sakari: Kiskot

Pilfink

Muusikko joka aloittaa soolouransa lähtemällä Kanadaan kiertueelle soittamaan suomalaista kansamusiikkia, ei ainakaan taida kavahtaa uusia haasteita, ja juuri näin käynnistyi Matti Sakarin sooloura vuonna 2009. Suomeen palattuaan hän jatkoi bänditoiminnan parissa, muiden ajatusten jäädessä sivuun, mutta kuinka ollakaan, nyt on koittanut ihka oikean soololevyn aika. Tarina ei kerro kuinka merkittävä lohko kahdeksan kappaleen pitkäsoitosta syntyi tuolla vuosien takaisella matkalla, mutta kyllähän laajan Amerikan äänet kuuluvat Matti Sakarin ilmavan folk-popin avarista äänipreerioista ja kiehtovista taitoskohdista.

Kiskot on albumina harkitun oloinen, verkkaisesti virtaava ja tunnelmiltaan suorastaan raukea. Se nojaa kaikessa kahteen pääasiaan: lauluääneen ja kitaraan, eikä juuri muuta sitten tarvitakaan. Taustalla kuullaan kyllä kaikenlaisia kielisoittimia ja perkussioita, mutta nämä lisukkeet ovat kirjaimellisesti lisukkeita, eikä niitä tahdo edes toisinaan huomata, ellei levyä kuuntele riittävän hiljaisissa olosuhteissa. Takaisin kappaleessa bändisoitto äityy suorastaan kovaksi, Matti Sakarin asteikolla siis, harmi että moisia irtiottoja ei koeta kovinkaan montaa. Seitinohuesta folkista jääkin usvamainen vaikutelma – siitä ei oikein saa kiinni, vaikka se viehkeältä näyttääkin. Artisti osaa luoda ensiluokkaisia, popahtavia elementtejä, jotka asettuvat vaimean folkin kainaloon, mutta se ei tunnu oikein riittävän.

Onneksi albumi päättyy nousujohteisesti, kun sopivassa suhteessa dylanmainen Kalastajankatu 3 kutoo ensin tarinansa vähin, mutta vahvoin elein, ja Motellien aikakirjat sulkee kiekon suorastaan järisyttävällä tavalla. Musiikki on kaunista ja kiskot kulkevat eteenpäin, mutta ne voisivat kulkea voimakkaammin ja painokkaamminkin.