Relapse

Puhtaasti punk-pohjalta kymmenisen vuotta sitten startannut bändi koki vuosituhanteen vaihteessa musiikillisen kulttuurivallankumouksen, kun yhtyeen musiikki ei enää tuntunut sen jäsenistä oikealta. Jokin oli peruuttamattomasti muuttumassa – miksi, minne, miten – sitä ei kukaan osannut ennustaa. Tässä kohdin moni bändi lyö hanskat naulaan, mutta Burst päätti rohkeasti jatkaa pitkin uutta ja tuntematonta tietä kohti vieraita maita. Ruotsalaisviisikon musiikillinen kehitys on nyt johtanut jonnekin tummemman, mutta silti reippaasti hardcore pitoisen maailman synkille takakujille. Pääpaino on raskaassa junttauksessa, jota väritetään runsaasti eri elementeillä. Hiljaisten ja paikoin jopa melodisten kaikujen heijastellessa siellä täällä kuvia jostain vielä paljon kaukaisemmasta paikasta.

Eniten mäiskeen keskeltä esille nousee laulaja Linus Jägerskogin repivä huuto, jolla englanninkieliset lyriikat saatetaan eetteriin. Miehen repertuaari kuulostaa alkuun yksipuoliselta, osoittautuen kuitenkin levyn edetessä yllättävän monipuoliseksi. Jonas Rydbergin ja Robert Reinholdzin kitarointi antaa oman vahvan leimansa kokonaisuudelle esitellen rankkaa riffittelyä, perinteistä heavykitarointia, nopeaa teknistä revitystä, sekä kaikkea näiden väliltä. Kannujen kolisuttelija Patrik Hultin osoittaa nopeasti olevansa mies paikallaan, halliten tarpeen mukaan sekä nopeamman rynkytyksen, että tunnelmallisemmankin soiton. Basson varressa on Jesper Liveröd Nasumista, joten myös nelikielisen soitto on varmoissa käsissä.

Prey On Lifen sävellykset ovat tasaisen vahvoja, vaikka äärimmäiset riemunkiljahdukset jäävätkin puuttumaan. Levyn avaava Undoing (prey on life) on toki iskevä aloitus, mutta jää aivan kuin odottamaan jotain vielä suurempaa huipennusta, jotain mikä ei koskaan saavu. Edellisestä suoraan jatkuva Iris nousee jo ehdottomaan eliittiin, antaen kaiken kiihdytyksen keskellä jopa väläyksen akustisia kitaroita. Laahaavan alakuloisesti käynnistyvä instrumentaali Fourth Sun on outo rauhallisuuden keidas levyn keskipaikkeilla, joka viipyvällä askelluksellaan antaa perspektiiviä ympärillä rellestäville raviraidoille. Toisaalla täysin HC-puolelle nojaava raivotautinen Monument on oiva näytös äärimmäisen voiman käytön eduista musiikissa, kun levyn päättävä Epidemic rakentuu puolestaan hiljaisen ja kauniin pianokuvion ympärille, jota kaiut huomattavasti raaemmasta ilmaisusta ahdistelevat jatkuvasti.

Levyn päätös kuvaa hyvin koko kokonaisuutta, sillä Burstin musiikki rakentuu teräsbetoniseen voimaan, jonka halkeamista kukat kukkivat. Tämä kahtiajakoisuus antaa musiikille kuitenkin tarvittavaa imua, sekä lupauksen jostain vielä paremmasta. Mikäli kehitys saa vapaasti jatkua, enkä näe mitään syytä miksi näin ei tapahtuisi, saattaa Burst vielä jonain päivänä olla jonkin todella ainutlaatuisen äärellä.