Drugdealer: The End of Comedy

Domino

Joistain bändeistä on vaikea sanoa, mistä niiden juuret ovat ottaneet voimansa, mitä tekijät ovat kuunnelleet ja mihin suuntaan he kumartavat. Los Angelesista kotoisin olevan Michael Collinsin uusin bändiprojekti Drugdealer ei kuulu noihin yhtyeisiin. Okei, David Lynchin mustasta/valkoisesta killasta napattu intro hämää hetken, mutta vain lyhyen hetken.

Kuvitelkaa päässänne yhteentörmäyksen tulokset, kun yhdestä suunnasta on syöksynyt Let It Be / Abbey Road -ajan Beatles, jonka rinnalla John Lennonin soolotyöt ovat räsähtäneet keskelle 70-luvun kevytfunk-tiiliseinää. Tiiliseinän jäädessä tässä musertavassa tapaamisessa vielä 6-0 altavastaajaksi. Eikä siinä mitään, sillä näistä ainesosistahan on leivottu yhtä jos toistakin trippi-piirakkaa vuosien saatossa.

Jäljet ovat siis selvät, mutta on ironisesti (?) nimetyllä The End of Comedy -albumilla hetkensäkin. Esimerkiksi Ariel Pinkin vahvistama Easy to Forget ei todellakaan unohdu nopeasti, koska tämän tasoisia pop-helmiä ei vain yksinkertaisesti tipu ihan joka täysikuu syliin. Nimellään kaiken oleellisen tarinastaan kertova It Only Raining Right Where You’re Standing vie huuruisen lennonismin lähelle Syd Barrettin universumia, ja entäs sitten Danny Jamesin panoksella ryyditetty My Life? Silkkaa pop-neroutta kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Miksi en tämän kaiken ylistyksen jälkeen sitten anna levylle täyttä tähtipottia? Vastaus on yksinkertainen. Kuten liverpoolilaisten myöhäisempi tuotanto, myös The End of Comedy on raivostuttavan epätasainen kokonaisuus, joka liukuu musiikillisen mestarillisuuden ja suoranaisen mitäänsanomattomuuden välillä – joskus jopa yhden ja saman raidan aikana.