Harri Kauppinen: Helvetin laulut

Concorde Music Company

Aiemmin lähinnä metallin saralla operoinut Harri Kauppinen toimi Beyond the Dreamin kipparina lähes vuosikymmenen, kunnes ryhmä lopetti toimintansa. Siirtymä sooloartistiksi oli luonnollinen askel tuoreeseen suuntaan, eikä musiikkikaan ole enää dark metalia, kuten Linnut-sinkkukin antoi jo ymmärtää. Nyt Kauppinen on saanut valmiiksi debyyttisooloalbuminsa, jolla tummasävyinen folk ja ruosteinen rock kohtaavat synkissä tunnelmissa.

Helvetin laulut on albumina synkkä, miltei brutaali. Tämä on kylmä fakta, mikä korostuu äänivallien pysyessä paria poikkeusta lukuun ottamatta kurissa. Ensimmäinen varsinainen kappale, Merkityksettömät sanat, julistaa tekijänsä näkemyksiä useammalla tasolla, runtaten harvat elementit soundillisen haudan poveen, jonka kuuden jalan syvyys on täynnänsä surua, murhetta ja menetystä. Uh-huh. Nämä biisit ovat selvästi syntyneet mies & kitara -pohjalta, mutta suuri merkitys tunnelman luomisessa kuuluu niin Otto Närhen niukasti soittamalle pianolle, kuin Rolf Pilven lyömäsoittimille. Kauppinen & co. onkin tehnyt loistavaa työtä tuotannossa, sillä tasapainon löytäminen näin minimalistisen, mutta samalla massiivisen, äänikakun luonnissa on taatusti haastavaa.

Jo reilu puolitoista vuotta sitten sinkkuna syntynyt Linnut on kappalekatraan eliittiä, tosin levyn loppumetreille sijoitettu Ikoni haastaa kuninkaanpaikan seesteisemmällä olemuksellaan. Laulussani kuolevat polkee puolestaan raskaita portaitaan sentään asteen nopeammin, ja jotenkin nickcavemaisella tavalla uhmakkaammin, mikä tuntuu sopivan Kauppisen pirtaan.

Helvetin laulut on kiistatta mainio levy, josta sopii olla ylpeä, mutta en lähtisi kuvaamaan sitä loistavaksi saavutukseksi. Kauppinen on omaksumassa uutta tyyliään, jossa pienet nyanssit ja ne soittamatta jääneet nuotit ovat järisyttävän tärkeässä roolissa, eikä opettelu ole edennyt vailla kompasteluita. Toimiva kaava on löytynyt, mutta Helvetin laulut olisi saanut olla tyylillisesti rahdun rikkaampi ja yllätyksellisempi, sillä kun näin pitkälle on jo loikattu, niin miksi ei mentäisi sitten ihan loppuun saakka?