Kevin Koivisto: Rain

Omakustanne

Tässä hieman harvinaisempi tapa tutustua artistin uuteen albumiin. Kevin Koiviston esikoispitkäsoitto Rain julkaistiin digitaalisesti jo elokuun lopulla, ja noihin aikoihin kävin myös sen julkisukeikalla. Fyysisen kopion tuplalevystä sain vasta pitkällä syyskuun puolella, joten livetilanteen mielikuvat musiikista olivat ehtineet jo hieman ikääntyä, kun ryhdyin porautumaan massiivisen paketin materiaaliin. Mutta mitäpä tuosta, ja näin kappaleet aukenivat luultavasti aivan eri tavoin, kuin ns. perinteistä kaavaa seuratessa.

Kyseessä on siis tupla-albumi, jonka kokonaismitta lähentelee puolentoista tunnin rajapyykkiä. Rima onkin nostettu huiman korkealle, kenties jopa jo turhan lähelle kattoa, eikä pitkän intron ja täyteraidan välillä häilyvä Drizzle ainakaan helpota tilannetta koneen käynnistäjänä. Tupla olisi mielestäni kannattanut polkaista ehdottomasti käyntiin Sleet/Hailin kaltaisella ässällä. Kyseinen ralli vakuutti jo livetilanteessa, ja sen kingstonwallmaisessa 70’s rock koukeroinnissa artisti apureineen tuntuu olevan omimmillaan. Tuplan ensimmäinen levy on kokonaisuudesta toimivampi ja napakampi, vaikka pääteokseksi laskettava nimibiisi saakin sulkea toisen levyn, ja siinä samalla koko kokonaisuuden, massiivisessa 13 minuutin ja 20 sekunnin mitassaan.

Koiviston helmasynti onkin mitä selvimmin kappaleiden rönsyily, ja nimenomaan tuon rönsyilyn jatkuva salliminen. Miltei kahdeksanminuuttiseksi venytetty Clover käy mainiona esimerkkinä siitä, kuinka biisin sisäinen jännite voi kadota yli minuutin ajaksi väliosalimboon. Joskus osa ideoista, niistä parhaistakin, pitäisi vain jättää toiseen kertaan/biisiin. Rain olisikin kaivannut kivenkovaa tuottajaa, joka olisi johtanut armotonta trimmausta ja tehostamista. Tai vaihtoehtoisesti lyhyemmistä biiseistä olisi kannattanut muovata selvemmin oma kokonaisuutensa, progehtavien rickwakemanhetkien jäädessä sitten joukolla toiselle levylle. Nyt ratkaisu on jotain tältä väliltä, mikä vie sinänsä toimivista kappaleista suotta tehoja.

Julkkarikeikalla kuullut Beatles-lainat Help! ja Don’t Let Me Down eivät olleet mahtuneet puolittaisista lupauksista huolimatta ainakaan Rainin CD-versiolle, mutta tilanne saattaa olla näin jopa suotuisampi. Nyt turhat vertailut jäävät puuttumaan, Koiviston luottaessa vain omaan materiaaliinsa, niille Beatles-keikoille on sitten omat aikansa. Rain on mielenkiintoinen, epätasainen ja rikas sukellus retrohtavan rockin maailmaan, jossa 70- ja 80-luvut kohtaavat nykypäivän. Levy lienee samalla myös eräänlainen pöydän puhdistus vanhoista kappaleista, joten nyt kun pää on saatu auki, jään innolla odottamaan päivänpaistetta sateen jälkeen.