MEMO: Mustavalkofilmi

Omakustanne

Isoja kirjaimia suosiva MEMO on joensuulainen rock-yhtye, joka tämän ensimmäisen studioalbuminsa teon aikoihin oli vasta studioprojekti. Eli livetilanteista saatua palautetta ja kokemusta ei ole siirretty kiekon seitsemälle raidalle, mikä on saattanut olla sekä positiivinen että negatiivinen voima.

Avaukseksi sijoitettu nimibiisi Mustavalkofilmi on härskin hittihakuinen pop-ralli, jossa Regina, Muse ja kaupallisin mahdollinen U2 toimivat mainioina reittimerkkeinä. Enkä väitä tässä suinkaan, että biisi olisi esikuviensa summa, mutta jälkiä ei kannata myöskään väheksyä. Shokki soi rennompana ja – anteeksi nyt vain – pariisinkevätmäisempänä poppailuna, jonka helkkyvissä kitaroissa on jo mielestäni liikaakin helkyntää. Toinen soundillinen kompastuskivi on rumputyöskentely, joka on kyllä taidokasta, paikoin jopa nerokasta, mutta tällä soundipakilla toteutettuna rummut eivät vain tahdo istua samaan kuvaan kielisoitinten ja laulun kanssa. Toisinaan, kuten vaikka kiivaasti etenevässä Syksyn lehdet -raidassa, rumputuli on paikallaan, mutta helkkyvän kitaran tavoin kikkaa ei kannattaisi tunkea aivan jokaiseen rakoon. Terävöitystä kaipaa myös vokalistin osuus, laulu kun tulee samalla voimalla ja tunteella, on sitten tilanne tarinassa mikä tahansa.

MEMO on rohkeasti päättänyt tehdä pitkäsoiton äärimmäisen varhaisessa vaiheessa, vaikka biisimateriaalia olisi kannattanut jauhaa keikoilla ja sovituspöydällä huomattavasti pidempään. Taitoa on, ja biisikynästä irtoaa jo mukavasti kultahippuja, eikä visiokaan puutu, mutta ryhmä ei osaa vielä kutoa aineksistaan kovinkaan montaa helmeä. No, on siellä En halua sinua koskaan ja Dun parempi puolisko, jotka nostavat levyn jälkimmäisellä puolella tunnelmaa kummasti.