Black Marble: It’s Immaterial

Ghostly International

Todella upea kansikuva on asia, joka vinyyliaikana merkitsi niin kovin paljon enemmän. Katsokaapa Black Marblen toisen pitkäsoiton kuvaa ja kuvitelkaa miltä se näyttäisi isona pahvina. Kerrassaan loistavaa. Eikä erinomaisuus rajoitu suinkaan pelkkiin kuoriin, sillä Chris Stewartin ympärille kehittynyt yhtye on vain nostanut rimaansa sitten esikoisen. Samalla Stewart joukkoineen on siirtynyt New Yorkista Yhdysvaltain länsirannikolle, joten asiat ovat todella liikkeessä.

It’s Immaterial jatkaa 70-luvun synasoundien ja 10-luvun teknologian sulauttamista, kappalerakenteiden helkkyessä kuin popein Kraftwerk konsanaan. Tosin Black Marble on sijoittanut ytimeensä myös runsaasti post-punkin ja muiden sivujuonteiden ainesosia, eikä etäisyys esimerkiksi Joy Divisioniin ole niin mittava, kuin mitä se alkuun saattaa tuntua. Black Marble tekee kappaleidensa äänimaisemista miellyttävämpiä, pehmeämpiä ja vaimeampia, mutta monet kaiut ovat lähtöisin samoista tutkapisteistä kuin esimerkiksi no-wave aallon pioneereilla.

Black Marblen toinen pitkäsoitto on helppo kuunnella, jopa liian vaivaton, sanoisin. Se vihjailee toistuvasti syvempien, mystisten vesien olemassaolosta, mutta tyytyy lopulta sukeltelemaan vain kauneimmissa laguuneissa vinkeästi keimailleen. Näin It’s Immaterial kasvaa kyllä kelpo kokonaisuudeksi, mutta samalla se jää jotenkin puolittaiseksi yritykseksi. Yhtye omaa tummemman varjon jota se ei tunnu itsekään ymmärtävän, se osaa kiistatta popata ja luoda napakoita koukkuja, mutta Stewart kumppaneineen jättää ruoppaamatta tuonkin väylän. Napakkaa, toimivaa ja lupaavaa, mutta jokin tästä tuntuu vielä puuttuvan.