Sydän sydän: Molskis

Roihis Musica / Karhuvaltio Records

Sydän sydän on bändi, jonka jokainen julkaisu on merkinnyt minulle jotain. Tai, no suurin osa ainakin. 11 vuoden takainen Tårta på tårta EP oli sellaista vinoheviä niin syvältä progerämeikön pimeältä puolelta, että kokemus oli verrattavissa vain ensimmäiseen känniin. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Usko itseesi nousi, etenkin näin jälkikäteen katsottuna, kenties kaikkein suurimmaksi pinaakkeliksi, jonka jälkeen Kapseli tuntui osapuilleen samalta, kuin olisi lyönyt haaransa fillarin tankoon. Eihän se huono kiekko ollut, mutta ensi kertaa kaikki tuntui enemmänkin vanhan toistolta kuin uuden tontin raivaukselta. Mitä mahdollisuuksia yhtyeellä on siis enää jäljellä, kun kiistaton kultakausi vietettiin viime vuosikymmenellä ja 20-luku väijyy jo reilun kolmen vuoden päässä?

Olen kuunnellut tätä levyä paljon, siis todella, todella paljon. Niin paljon, että lopulta huomasin pohtivani itse musiikin sijasta jotain tyystin muuta: olenko yrittänyt etsiä siitä vanhaa magiikkaa, vai haluanko yhtyeen tekevän jotain uutta? Pelkäänkö muutosta? Sitä että Tuomas Skopa ja kumppanit ovat laillani ikääntyneet ja muuttuneet – tavallisiksi?

Vierineet vuodet voi kieltämättä kuulla, on se sitten hyvä tai ei. Yhtye soittaa vahvasti, ammattimaisesti, varmasti – kuten kouliintuneiden soittajien kuuluukin tehdä. Poissa on epäröinti ja haparointi, niin hyvässä kuin pahassa. Tekstitkin kertovat asioista jotka eivät kiinnosta niinkään mopoautoikäisiä vaan heitä, joiden pitää ehtiä hakea lapset kerhosta ja viedä heidät harrastamaan jotain, sekä keksiä missä välissä oikein pitäisi syödä – ja mitä. Eikä siinä mitään: ”kaikki ympärillä kaatuu, mutta rakkaus pysyy”. Positiivisuus ja elämän vastustamaton eteneminen ovatkin teemoja, joista Sydän sydän saa kiskottua yllättävän paljon irti.

Molskis on hyvä levy, sitä en lähde kiistämään millään tavoin. Anna sen lentää singahtaa ilmoille kuin suoraan baptistien messusta, Skopan sugarbabylovemaisen falsetin kruunatessa kiihdytyksen. Huh, huh! Moni nuori bändi olisi valmis antamaan raajojaan, jos osaisi kasata sellaisia ralleja kuin vaikkapa Rauhaa, rakkautta & heviä tai Talla pohjaan, jotka taittuvat helsinkiläisiltä kuin tyhjää vain. Seesteisempi Meren kuningatar on juuri oikeanlainen numero oikeassa kohdassa, ja jos albumi pitää sulkea niin Ikuinen hehku on mitä mainioin loppuluku kentmäisine melodioineen. Homma toimii ja kaikki rullaa, mutta kaikessa on silti samalla tietty toistamisen maku. Onhan tämä hienoa ja pätevää kotimaista rockia, mutta yllätysten aika taitaa olla ohi, ellei bändi vielä kerran mene keksimään itseään uudelleen. Albumi on hyvä, mutta erinomaisia kiekkoja aiemmin pyöräyttäneelle nelikolle hyvä on keskivertoa.