Pixies: Head Carrier

Pixies Music

Pixiesin parin vuoden takainen paluualbumi Indie Cindy ei sitten ollutkaan niin loistava, kuin mitä toivottiin. Tältä pohjalta odotukset bändin uusia julkaisuja kohtaan ovat olleet sanalla sanoen ristiriitaiset – mitä jos ryhmä on todella hukannut kultaisen kosketuksensa, mitä jos parhaat palat on jo nähty ja luvassa on vain laimeaa himmailua? Bändin uusin pitkäsoitto on samalla ensimmäinen, jolla Kim Dealin korvannut Paz Lechantin on täysivaltainen jäsen, joten uutta alkua ollaan virittelemässä useammallakin tavalla.

Ja sanotaan se jo tässä toisen kappaleen alkuun: Pixies ei petä, vaan räväyttää tiskiin albumin, jonkalaisen sen olisi pitänyt julkaista jo kaksi vuota sitten. Tämä on sitä mitä odotimme – ehdotonta, voimakasta, räväkkää, yllättävää ja juuri sopivan vaihtelevaa. Avausraita Head Carrier rusauttaa grunge-nyrkillä tauluun, Classic Masher runnoo silmään popimpaa vaihdetta, ja kertsiin päästessä kyllä koukuttaa niin, ettei rapalatkaan mitään. Eikä biisiä ratsasteta uuvuksiin, vaan lossit lyödään ennakkoluulottomasti pohjaan reilun 2 ja puolen minuutin kohdilla. Kultakautensa Deusin mieleen tuova Might as Well Be Gone on puolestaan se täydellinen, rauhallisempi numero, jonka ääressä voi kietoutua johonkin lämpimään, pehmeään ja miellyttävään.

Head Carrier on tekijöidensä lapsi alusta loppuun, enkä kiistä etteikö siltä löytyisi suoria ja epäsuoria viittauksia ryhmän aiempiin töihin. Käynnistyyhän esimerkiksi Bel Esprit riffillä, joka viistää hirvittävän läheltä klassista Where Is My Mind? -rallia. Pixies kuitenkin vain leikittelee menneellä ja pitää katseensa tiukasti tuulilasissa, ja mikäs tässä on rullatessa kuin asiat viimein kulkevat kuten pitääkin. Tervetuloa siis takaisin, jos vaikka leikitään että se parin vuoden takainen oli silkkaa pahaa unta?