Deacon Blue: Believers

Ear

Joidenkin mielestä pop on parhaimmillaan kuin lempeä, puiden armollisesti siivilöimä auringonpaiste kasvoilla. Juuri tuollaisen tunteen Deacon Bluen uuden albumin avausraita The Believers luo. Kappale on pakahduttavan kaunis, ihastuttavan kuultava, mutta samalla kaiken kestävä pop-helmi jonkalaisia ei tipu syliin montaakaan vuodessa. Eikä luvassa ole rajua tiputusta vahvan alun jälkeen, sillä toisena soiva This Is a Love Song nousee sisaruksensa rinnalle rauhallisempana, asteen melodisempana ja, ah, niin koukuttavana. Vuonna 1985 perustettu Deacon Blue ei ole varsinaisesti mikään keltanokkien ryhmä, mutta jostain Ricky Ross, Lorraine McIntosh ja kumppanit vain taikovat näitä upeita pikkumestariteoksia edelleen meidän muiden iloksi.

Yhtye liukuu vaivatta riemullisten hetkien ja melankolisten sadepäivien välillä, kuulostaen silti omalta itseltään, mutta välttäen jo koetun toiston. I Will and I Wont sijoittuu tässä jatkumossa kuin luonnostaan paikalleen, sielua ihanasti kaivertavan melodian ja täsmälleen oikean kokoisen, eli pienen, äänimaailman loihtiessa vajaasta neljästä minuutista miellyttävän ikuisuuden. Tietenkään albumi ei pysty pitämään yllä täysin alun voimaansa, sillä vaikka kappaleista yksikään ei ole varsinaisesti täytettä, on alkukolmikon voimaa vaikea ylittää. Modernin U2n eteiseen astutaan pariin otteeseen, mutta vasta lähes kuusiminuuttiseksi venytetty Birds nousee todella lentoon. Ja kyllä, kappale tarvitsee tosiaan koko mittansa päästäkseen maaliin saakka. Viehättävä irtiotto tutuiksi käyvistä kuvioista on myös folkahtava poppailu Delivery Man, jossa yhtye tavoittaa jälleen pienten hetkien lumoa.

10-luvulla mainion vireen löytänyt Deacon Blue kiteyttää paljon itsestään ja koetusta matkasta kahdeksanteen albumiinsa. Rossin ja McIntoshin yhteislaulu helkkyy kenties syvemmin kuin alkuvuosina ja päästyään nyt tahtiin jossa joka toinen vuosi tulee albumi, jonka tiimoilta sitten kierretään vuosi, bändi vaikuttaa iättömältä. Ja se on jotenkin hyvin lohduttava asia.