Angel Olsen: My Woman

Jagjaquwar

Angel Olsen on kolmannella sooloalbumillaan löytänyt äänensä, suuntansa ja musiikkinsa, jossa aiemmista töistä tutut punokset nivoutuvat entistä luontevammin toisiinsa. Musertavasta surusta, siihen liittyvästä vihasta, jopa raivosta, sekä rakkauden kaipuusta on syntynyt albumi, joka vuoroin puristaa syliinsä, ja hetkittäin viskoo taas kaikkea terävää ilmaan.

Olsen on lähtenyt rohkeasti kauhomaan musiikkia levylleen hyvinkin erilaisista suunnista. Neidon juuret ovat indie rockin ja folk-popin mullissa, mutta se ei estä tai rajoita häntä enää millään tavoin. My Woman onkin monen tyylisuunnan synteesi, jossa yhdistävänä tekijänä ja punaisena lankana kulkee Olsenin upea lauluääni. Avausraita Intern utuilee dreampopin keinuvassa sylissä, kuin Lost in Translationin soundtrackilta unohtunut helmi, kun taas Never Be Mine suree mennyttä //rakkauden mahdollisuutta kuin Roy Orbison, eikä kumpikaan raidoista tunnu joutuneen väärään seuraan. Ärhäkän komentava Shut Up Kiss Me kuiskii korvaan jotain grungeksi, uhmakkuuden ja kohtalokkuuden sekoitellessa vaarallisia coctailejaan yksinäisten sydänten baarin kiiltävällä tiskillä. Ainesosissa on pixiesmäistä rytkettä, Tying Tiffanyn veroista hulluutta ja ties mitä, mutta edelleen kaikki mahtuu saman varjon alle. Aivan toisenlaisissa sfääreissä leijailee puolestaan Sister, joka muuntuu lähemmäs 8 minuutin kestossaan herkästä folk-balladista lopun rock-rodeoksi, jossa kitara soi ja soundit ovat aina vain suuremmat ja suuremmat. Ja kun tämäkin koitos on voitettu, ainoa vaihtoehto on julistaa Olsen voittajaksi.

Albumi kieltämättä notkahtaa hieman loppumetreillään, Those Were the Days kolisee toistuvasti ohi, eikä Woman kestä päälle 7 minuutin mittaansa, mutta näistä pienistä pompuistakin huolimatta Olsenin kolmas albumi on upea saavutus.