Angel Olsen: My Woman

Jagjaquwar

Angel Olsen on kolmannella sooloalbumillaan l�yt�nyt ��nens�, suuntansa ja musiikkinsa, jossa aiemmista t�ist� tutut punokset nivoutuvat entist� luontevammin toisiinsa. Musertavasta surusta, siihen liittyv�st� vihasta, jopa raivosta, sek� rakkauden kaipuusta on syntynyt albumi, joka vuoroin puristaa syliins�, ja hetkitt�in viskoo taas kaikkea ter�v�� ilmaan.

Olsen on l�htenyt rohkeasti kauhomaan musiikkia levylleen hyvinkin erilaisista suunnista. Neidon juuret ovat indie rockin ja folk-popin mullissa, mutta se ei est� tai rajoita h�nt� en�� mill��n tavoin. My Woman onkin monen tyylisuunnan synteesi, jossa yhdist�v�n� tekij�n� ja punaisena lankana kulkee Olsenin upea laulu��ni. Avausraita Intern utuilee dreampopin keinuvassa syliss�, kuin Lost in Translationin soundtrackilta unohtunut helmi, kun taas Never Be Mine suree mennytt� //rakkauden mahdollisuutta kuin Roy Orbison, eik� kumpikaan raidoista tunnu joutuneen v��r��n seuraan. �rh�k�n komentava Shut Up Kiss Me kuiskii korvaan jotain grungeksi, uhmakkuuden ja kohtalokkuuden sekoitellessa vaarallisia coctailejaan yksin�isten syd�nten baarin kiilt�v�ll� tiskill�. Ainesosissa on pixiesm�ist� rytkett�, Tying Tiffanyn veroista hulluutta ja ties mit�, mutta edelleen kaikki mahtuu saman varjon alle. Aivan toisenlaisissa sf��reiss� leijailee puolestaan Sister, joka muuntuu l�hemm�s 8 minuutin kestossaan herk�st� folk-balladista lopun rock-rodeoksi, jossa kitara soi ja soundit ovat aina vain suuremmat ja suuremmat. Ja kun t�m�kin koitos on voitettu, ainoa vaihtoehto on julistaa Olsen voittajaksi.

Albumi kielt�m�tt� notkahtaa hieman loppumetreill��n, Those Were the Days kolisee toistuvasti ohi, eik� Woman kest� p��lle 7 minuutin mittaansa, mutta n�ist� pienist� pompuistakin huolimatta Olsenin kolmas albumi on upea saavutus.