Cymbals Eat Guitars: Pretty Years

Sinderly

Pian 10-vuotisjuhliaan viettävä Cymbals Eat Guitars aloitti uransa terävää kitararockia veivaavana bändinä. Sittemmin yhtye on rikastanut soundiaan ja laventanut palettiaan askel askeleelta, joten ei liene kovinkaan yllättävää, että se hätyyttelee nyt jo emon ja shoegazingin portteja.

Vokalisti/kitaristi Joseph D’Agostinon johtama ryhmä pyrkiikin rohkeasti murtautumaan uusille markkinoille. Kuinka paljon tässä siirtymässä on pakon sanelua, ja kuinka paljon omaa seikkailuhenkeä, se jää avoimeksi, mutta ainakin lopputulos on jotain muuta kuin kolmella edellisellä kierroksella. Muuntuneen työkalupakin avulla on luoto jopa Dancing Daysin kaltaista materiaalia, joka aiemmin olisi ollut sula mahdottomuus, mutta niin vain tunnelmallinen kynttiläillallispoprock taittuu nelikolta. Onko tämä enemmän hyvä vai huono asia? Jury ei ole vielä tehnyt päätöstään.

Albumin avaava Finally ei löydä kovasta pinnistelystä huolimatta maalialueen keskustaa, mutta Have a Heart osoittaa hittikynän olevan edelleen terässä, eikä sen muste ole selvästikään ehtymässä. Pretty Years onkin täynnänsä toinen toistaan veikeämpiä raitoja, mutta kuinka paljon eri osasilla on tekemistä keskenään? WELL keikkuu pop-kanootissa kuin mikäkin Housemartins, Wish puolestaan svengaava niin levottomilla jaloilla että saksofonikin mahtuu mukaan, bändin liikkuessa lähellä itsensä E Street Bandin tonttia.

Paljon on siis tapahtunut ja monenlaista mahtuu Pretty Yearsin kansien sisään, kenties jopa liikaakin. Uskoakseni vähempikin olisi riittänyt ja pyrkiessään laajentamaan alaansa bändi on mielestäni menettänyt jotain oleellista itsestään.