Vallihauta: Vallihauta

Future Lunch

Viime kevään Roadburnin verrattain suurilukuista tamperelaisbändien määrää pohtiessaan muun muassa Hexvesselin laulajakitaristina tunnettu Mat McNerney arveli Tampereen juomavedessä olevan jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Psykedeelisten syvyyksien ja raakojen riffien rajamaille syntynyt yhteisö on kieltämättä melko erityislaatuinen, mutta ehkä hanoista pulppuavan nesteen erikoislaatuisuuteen tulisi kiinnittää huomiota toisaallakin. Vallihaudan ensijulkaisun perusteella esimerkiksi Rovaniemi voisi olla yksi potentiaalinen kohde.

Doomin ja hardcoren tuimissa varjoissa vaeltava kolmikko on taltioinut esikoiselleen täsmällisen annoksen tinkimätöntä, karkeaa ja jollain itsepäisellä tavalla ylpeää musiikkia. Värisävyjä albumin sisällössä on tasan yhtä paljon kuin kansikuva antaa ymmärtää, mutta syvyyttä siltä ei puutu. Vallihauta onkin mainio esimerkki sinänsä ankean monotonisesta ja ehdottomasta musiikista, joka kuitenkin oikein annosteltuna, täsmällisesti sovitettuna ja niukasta dynamiikastansa kaiken mahdollisen irti repivänä onnistuu tunkeutumaan jokaisella kuuntelukerralla lähemmäs - aina ihokerroksen läpäisevään penetraatioon saakka.

Vallihaudan selkeimmät esteettiset yhtymäkohdat löytyvät Oulun seudulta, eikä se etäisyys Lahteenkaan ole henkisillä ansioilla mitattuna kovin suuri. Silti bändi tuntuu pikemmin asettuvan osaksi luonnollista jatkumoa kuin minkään tietyn yksittäisen bändin tai tyylisuunnan seuraajaksi. Vallihaudan riffeissä, rakenteissa, täsmällisyydessä ja vilpittömän vittumaisessa ilmaisussa on jotain perinpohjin kiehtovaa. Se tuntee valitsemansa polun mutkineen ja ojineen sangen hyvin, mutta taiteilu kapealla uralla vaatii kärsivällisyyttä ja kaukonäköisyyttä. Tulevaisuudessa uskaltaisin toivoa kokonaisuuteen muutamia väripilkkuja, ja uskoisin sen myös tuovan bändin persoonaan yhden puolen lisää.