Blinded Colony: Divine

Scarlet

Vai että melodista death metallia? Blinded Colony kuulostaa kyllä enemmänkin death vaikutteita imaisseelle räyhärockryhmälle, jonka soundissa on aimo annos metallia. Vuosituhannen alussa ensimmäisen demonsa ulos lykännyt bändi on tällä debyytti-pitkäsoitollaan kovassa vedossa. Energiaa tihkuvat raidat ovat täynnä niin tiukkaa runttausta, että jatkuvasti tekisi mieli heittää paita nurkkaan ja ryhtyä pogoamaan pitkin kämppää. Stigmata nimisenä uransa aloittaneen ryhmän musiikki on lyhyen historiansa aikana muotoutunut hitaasti kohti nykyistä pistettä, ja käännös kohti metallisempaa ilmaisua toi yhtyeelle aikanaan sopimuksen italialaisen Scarlet Recordsin kanssa.

Reilun 36 minuutin mittaisen levyn aloittava Contagious Sin nappaa tarttuvalla riffillään armotta mukaan ja matkaan, ja Niklas Svenssonin ryhtyessä huutolaulamaan palkeidensa koko voimalla terävöityy kuva kristallinkirkkaaksi. Soundillisesti Disfear lyö nyt kättä Soilworkin kanssa, likaisen ja öljynhajuisen rockin ollessa pääosassa. Kappaleiden pituudet liikkuvat neljän minuutin kummallakin puolella, eli turhat kikkailut jätetään toisille porukoille – nyt rockataan! Kolmantena soiva Legacy (Slaves in the Name of Christ) laskee viimein hieman tempoa, esitellen samalla todella komeaa stemmakitarointia, jota näinä päivinä kuulee aivan liian harvoin.

Kirpeästi thrashin makuinen Lifeless Dominion jyrää levyn puolessa välissä komeilla harmonioillaan isommankin ukon kumoon, antaen samaan kuvaan hieman eri kulman katsottavaksi. Komea kitarasoolo viekin sitten suoraan sinne kultaiselle 80-luvulle. Myös Kingdom Of Pain ammentaa etenkin väliosassaan vanhemmasta metallista, kertsin tuodessa hetkellisesti mieleen jopa Savatagen. Loppusotana toimiva Anno Domini 1224 summaa levyn elementit onnistuneesti; tiukka riffi, tarttuva melodia ja kristittyjen instituutioituneen uskonnon vastaiset lyriikat, sekä jälleen kerran erittäin onnistunut sovitus.

Hengästyttävän tehokkaan debyytin loihtinut ruotsalaisviisikko on kuvia kumartelematta onnistunut esikoisensa teossa miltei täydellisesti. Ainoaksi suuremmaksi kauneusvirheeksi muodostuu aivan hirveän näköinen kansi, joka ei ainakaan houkuttele nappaamaan levyä kouraan liikkeessä. Tiedä sitten pitäisikö kuvan olla pelottava/puistattava, nyt se on ainoastaan naurettava. Materiaali on vahvaa vaikka ne aivan korkeimmat huiput jäävätkin vielä saavuttamatta, jos/kun yhtye sinne pääsee (toivottavasti jo ensi kerralla) on viisi tähteä selviö – nyt jäädään ’vain’ kolmeen ja puoleen.