Marillion: Fuck Everyone and Run (F E A R)

Ear

Mitä ihmettä Marillionille oikein tapahtui? Mihin bändi kadotti sen otteen ja vahvan virran, joka kuljetti brittejä kohti uutta vuosituhatta vielä vajaa kaksi vuosikymmentä sitten? Toki Fishin poistuminen riveistä oli aikoinaan kova kolaus, mutta bändi teki vielä Steve Hogarthinkin kanssa nipun kerrassaan kelvollisia, parhaimmillaan jopa loistavia, albumeita. Nuo kunnianpäivät ovat kuitenkin enää kaukainen kuvajainen ja vaikka tuore F E A R on taiteellisesti kunnianhimoinen kurkotus, jättää se kuulijalle kovin kylmän olon

Totuttuaan rahoittamaan albuminsa fanien avulla Marillion on saavuttanut pisteen, jossa se voi tehdä oikeastaan mitä tahansa. Bändin ei siis tarvitse enää pyöräyttää uutta Kayleighia, tai luoda Misplaced Childhoodin kaltaista ylittämätöntä klassikkoa, mutta kai yhtye voisi sentään edes yrittää ylittää itsensä – tai ainakin muutaman edellisen albumin?

Raflaavasti nimetty Fuck Everyone and Run (F E A R) on oikeastaan kuuden kappaleen pituinen, vaikkakin kolme niistä on jaettu useampiin osiin. Avaukseksi sijoitettu ja viiteen osaan lohkottu El Dorado ei varsinaisesti johda nimensä kaltaiseen paikkaan, vaikka teos onkin kasattu kovin tutun tuntuisista paloista. Ensimmäiseksi kohokohdaksi nousee neljäs osa, F E A R, jonka hitaasti kasvavassa aallossa ryhmä muuttuu hetkellisesti äänekkääksi rock-yhtyeeksi. Lisää vastaavaa ponnistelua kuullaan hieman myöhemmin Living in F E A R -raidalla, mutta siinä missä herrain luoma ambient-pumpuli on sentään miellyttävää, tuntuu tällainen kova rokkailu jotenkin väärään paikkaan ja väärään aikaan päätyneeltä patsastelulta.

Viisiosaiseksi pilkottu The Leavers nousee sentään hetkittäin siivilleen ja noin 19 minuutin mittainen osuus kasvaa albumin kohokohdaksi musiikillisesta kulmasta tarkasteltuna. Siinä missä 68 minuutin rajan rikkova paketti on kuitenkin musiikillisesti pitkälti pettymys, osaa Marillion sentään iskeä – jälleen kerran – teksteillään kipeisiin kohtiin. Tällä kertaa maailman poliitikot, niin idässä kuin lännessä, saavat osansa. Toki julistuksia voi pitää naiiveina purkauksina, mutta kun maailman tilanne on mikä on, niin ehkä pieni kannanotto ei olisi pahasta useamminkin. Uran kahdeksastoista (!) albumi onkin perus-Marillionia niin hyvässä kuin pahassa.