Arachnes: Primary Fear

Scarlet

Tanakkaa ja umpikoukukasta melodista power metallia Italiasta tarjoaa Arachnes, ja mukaan tyylisuuntaa määrittelemään saa liittää vielä sanat sinfoninen ja progressiivinen. Kuinkakohan monelle tuo viimeinen heitto mahtoi riittää syyksi lopettaa arvion lukeminen? No, teille jotka vielä jatkatte tarjotaan seuraavaksi hieman statistiikkoja. Primary Fear on jo vuonna 1996 perustetun ryhmän neljäs kokopitkä albumi. Bändi on myös uudelleenjulkaissut debyyttinsä ensin instrumentaali levynä (!), ja myöhemmin vielä normaalina versiona bonusraidoilla höystettynä. Yhtyeen sielun muodostaa veljespari Caruso, joista Enzo hoitaa vokalisoinnin ja koskettimet, Francon huolehtiessa kuusikielisen soitosta. Veljesten klassinen musiikkikoulutus kuuluu vahvana läpi, mutta vain ja ainoastaan rikastavana voimana. Rumpali Jaco ja basisti Paolo Giani ovat bändissä lähinnä töissä.

Levyllä olevat neljätoista varsinaista kappaletta ovat tasaisen vahvoja, ja vain Emerson, Lake & Palmerin klassikko Eruption loikkaa selvemmin ulos kehyksestä. Edukseen esittäytyy myös The Warning joka rockaa alun muita raitoja suoremmin ja reippaammin, ovelan kosketinkoukun jäädessä salakavalasti päähän soimaan. Heti perään lyödään ässä Still Waters, joka hyytää vaimean marssirummutuksen päällä leijuvalla kylmäävän kauniilla kitaroinnillaan, nostaen esille aavekuvan itsestään mestari Blackmoresta tämän Rainbow ajoilta. Kovasti yhtyeen/levy-yhtiön toimesta kehuttu Tota Pulchra soitetaan alusta loppuun aidoilla kirkkouruilla, ja Scherzo in E Minor puolestaan nähtävästi cembalolla (?) Hienoa ja kaunista, mutta ettei klassisen toteutus olisi tällä kertaa vain ja ainoastaan itsetarkoituksellista... Puhtaista instrumentaaleista ainoastaan Thriller lunastaa paikkansa vastalauseitta, ja ironista kyllä vain se juntataan läpi perinteisin soittimin.

Arachnes operoi vaarallisella alueella, mutta todistaa ansaitsevansa oman valtauksensa edestä maata tältä ylikansoitetulta tontilta. Yhtyeellä alkaa olemaan kaikki tarvittava kasassa; sydäntä raastavat kitaramelodiat, tarttuvat riffit, tiukka yhteensoitto ja kauniit laulumelodiat, sekä idearikkaat sovitukset, jotka eivät kaadu omaan näppäryyteensä vaan nostavat sävellykset vielä hieman ylemmäs. Mikä tärkeintä, kappaleiden kesto pysyy aisoissa eikä Dream Theater tyyppistä loputtomiin asti jatkuvaa rönsyilyä esiinny. Jos genressä onkin mestareita harvassa, on Arachnes saavuttanut jo kisällin aseman.