Arachnes: Primary Fear

Scarlet

Tanakkaa ja umpikoukukasta melodista power metallia Italiasta tarjoaa Arachnes, ja mukaan tyylisuuntaa m��rittelem��n saa liitt�� viel� sanat sinfoninen ja progressiivinen. Kuinkakohan monelle tuo viimeinen heitto mahtoi riitt�� syyksi lopettaa arvion lukeminen? No, teille jotka viel� jatkatte tarjotaan seuraavaksi hieman statistiikkoja. Primary Fear on jo vuonna 1996 perustetun ryhm�n nelj�s kokopitk� albumi. B�ndi on my�s uudelleenjulkaissut debyyttins� ensin instrumentaali levyn� (!), ja my�hemmin viel� normaalina versiona bonusraidoilla h�ystettyn�. Yhtyeen sielun muodostaa veljespari Caruso, joista Enzo hoitaa vokalisoinnin ja koskettimet, Francon huolehtiessa kuusikielisen soitosta. Veljesten klassinen musiikkikoulutus kuuluu vahvana l�pi, mutta vain ja ainoastaan rikastavana voimana. Rumpali Jaco ja basisti Paolo Giani ovat b�ndiss� l�hinn� t�iss�.

Levyll� olevat nelj�toista varsinaista kappaletta ovat tasaisen vahvoja, ja vain Emerson, Lake & Palmerin klassikko Eruption loikkaa selvemmin ulos kehyksest�. Edukseen esitt�ytyy my�s The Warning joka rockaa alun muita raitoja suoremmin ja reippaammin, ovelan kosketinkoukun j��dess� salakavalasti p��h�n soimaan. Heti per��n ly�d��n �ss� Still Waters, joka hyyt�� vaimean marssirummutuksen p��ll� leijuvalla kylm��v�n kauniilla kitaroinnillaan, nostaen esille aavekuvan itsest��n mestari Blackmoresta t�m�n Rainbow ajoilta. Kovasti yhtyeen/levy-yhti�n toimesta kehuttu Tota Pulchra soitetaan alusta loppuun aidoilla kirkkouruilla, ja Scherzo in E Minor puolestaan n�ht�v�sti cembalolla (?) Hienoa ja kaunista, mutta ettei klassisen toteutus olisi t�ll� kertaa vain ja ainoastaan itsetarkoituksellista... Puhtaista instrumentaaleista ainoastaan Thriller lunastaa paikkansa vastalauseitta, ja ironista kyll� vain se juntataan l�pi perinteisin soittimin.

Arachnes operoi vaarallisella alueella, mutta todistaa ansaitsevansa oman valtauksensa edest� maata t�lt� ylikansoitetulta tontilta. Yhtyeell� alkaa olemaan kaikki tarvittava kasassa; syd�nt� raastavat kitaramelodiat, tarttuvat riffit, tiukka yhteensoitto ja kauniit laulumelodiat, sek� idearikkaat sovitukset, jotka eiv�t kaadu omaan n�pp�ryyteens� vaan nostavat s�vellykset viel� hieman ylemm�s. Mik� t�rkeint�, kappaleiden kesto pysyy aisoissa eik� Dream Theater tyyppist� loputtomiin asti jatkuvaa r�nsyily� esiinny. Jos genress� onkin mestareita harvassa, on Arachnes saavuttanut jo kis�llin aseman.