Gary Hoey: Dust & Bones

Mascot

Sanotaan että todelliseksi blues-kitaristiksi kasvaminen on elinikäinen prosessi, jonka maukkaimmat hedelmät poimitaan vasta uran jälkimmäisellä puoliskolla. Mikäli tilanne on tämä, juuri 56 vuotta täyttäneen Gary Hoeyn tilanne vaikuttaa paperilla äärimmäisen lupaavalta. Teini-iästä saakka musiikin parissa pyörinyt herra kun on julkaissut juuri 20 albuminsa, joka on samalla jo kolmas kuluvalla vuosikymmenellä. Tämän lisäksi Hoey kiertää edelleen aktiivisesti levyjensä tiimoilta, joten miestä voi perustellusti kutsua blues rockin rautaiseksi ammattilaiseksi.

Dust & Bones on myös juuri niin vahva ja tasainen kokonaisuus, kuin mitä kokeneelta kehäketulta voi olettaa. Mukana on ronskeja rokkausraitoja, joilla bensa käryää, öljy roiskuu ja riffit roiskitaan herkillä ranteilla seinille. Vastapainona mukaan kuvaan kuuluvat slovarit, sekä ne pakolliset sielun tuskaa heijastelevat luennat, mutta osaa Gary myös bilettää, ja vinkata silmää niin popin kuin psykedeelisemmän rockin suuntaan. Eli kaikki on periaatteessa kasassa, mutta, mutta, mutta…

On taatusti olemassa legioonittain blues-muusikoita, jotka olisivat valmiit tekemään vaikka mitä sopimuksia tienristeyksissä saavuttaakseen saman pisteen missä Hoey on, mutta onko tämä nyt todella parasta mitä blues rock voi tarjota armon vuonna 2016? Vahvat soundit, joka osa-alueella lepäävä taito, ja iso raha kun eivät poista sitä merkittävintä puutetta: missä on todellinen palo, ja miksi sieluni ei ota tulta tästä? Dust & Bones myy taatusti naurettavia määriä, etenkin ison veden tuolla puolen, mutta omaan korvaani tämä on kovin varman päälle pelattua blues rockia. Ammattitaitoista sellaista kyllä, ei vain kovin syvällistä ja näin levyä ei tulla muistamaan alansa suurena merkkipaaluna.