De La Soul: And the Anonymous Nobody

A.O.I.

80- ja 90-lukujen taitteessa kultasuonensa l�yt�nyt De La Soul julkaisi edellisen albuminsa vuonna 2004, joten paljon on vett� virrannut Hudson-joessa sitten noiden p�ivien. Alkujaan jo kev��n korvalla ilmestyv�ksi tarkoitettu kiekko viiv�styi vierailevien artistien yhti�ilt� pyydettyjen lupien kest�ess�, mutta nyt � kes�n 2016 k��ntyess� hitaasti syksyksi � b�ndin yhdeks�s pitk�soitto on viimein kaikkien nautittavissa. Mutta kannattiko koko pitk� odotus?

Aika on kielt�m�tt� julma tekij�, eik� De La Soulkaan ole t�ysin v�ltt�nyt sen hampaita, mutta tuolla saralla pienet miinukset peittyv�t kyll� suurten plussien alle. Ensinn�kin trion kunnianhimo ja uskallus ovat aikaisempaa luokkaa, sill� t�t� levy� ei ole ty�stetty isolla rahalla isossa studiossa kultaisten sessiomuusikoiden kanssa, vaan kolmikko on k��rinyt hihansa ja tehnyt levyst� soundillisen kerroskakun, jonka sisuksista l�ytyv�t kaikki tutut DLS-elementit. Trion kyky sekoittaa hip hopin, popin, rockin, jazzin ja vaikka mink� osasia kesken��n onkin yh� hallussa, mutta em. vieraat sekoittavat t�ll� kertaa enemm�n pakkaa kuin olisi tarpeen.

Vaikuttaakin silt�, ett� And the Anonymous Nobody on ennemmin loistavien sulautusten ja monitahoisen yhteisty�n tulos, kuin mik��n ehyt kokonaisuus. Raskaasti yli tunnin mittaisessa paketissa on murheellisen paljon tyhj�k�ynti�, ja kun vierasta on lapannut studiossa solkenaan, kuulostaa trio usein l�hinn� lisukkeelta omalla levyll��n. Justin Hawkinsin avittama Lord Intended, David Byrnen kanssa luotu Snoopies ja Damon Albarnin vahvistama Here in After ovat jokainen hienoja biisej�, mutta ne kuulostavat vain vierailijoiden lainaamilta palasilta, eiv�t De La Soulin omilta tekeleilt�. Ja t�m� oli tuskin tarkoitus. Long Islandin tehokolmikko j��kin harmillisen usein sein�ruusuksi omalla levyll��n, jonka piti ylist�� heid�n loistavuuttaan � ainakin enemm�n kuin vierailijoiden.