De La Soul: And the Anonymous Nobody

A.O.I.

80- ja 90-lukujen taitteessa kultasuonensa löytänyt De La Soul julkaisi edellisen albuminsa vuonna 2004, joten paljon on vettä virrannut Hudson-joessa sitten noiden päivien. Alkujaan jo kevään korvalla ilmestyväksi tarkoitettu kiekko viivästyi vierailevien artistien yhtiöiltä pyydettyjen lupien kestäessä, mutta nyt – kesän 2016 kääntyessä hitaasti syksyksi – bändin yhdeksäs pitkäsoitto on viimein kaikkien nautittavissa. Mutta kannattiko koko pitkä odotus?

Aika on kieltämättä julma tekijä, eikä De La Soulkaan ole täysin välttänyt sen hampaita, mutta tuolla saralla pienet miinukset peittyvät kyllä suurten plussien alle. Ensinnäkin trion kunnianhimo ja uskallus ovat aikaisempaa luokkaa, sillä tätä levyä ei ole työstetty isolla rahalla isossa studiossa kultaisten sessiomuusikoiden kanssa, vaan kolmikko on käärinyt hihansa ja tehnyt levystä soundillisen kerroskakun, jonka sisuksista löytyvät kaikki tutut DLS-elementit. Trion kyky sekoittaa hip hopin, popin, rockin, jazzin ja vaikka minkä osasia keskenään onkin yhä hallussa, mutta em. vieraat sekoittavat tällä kertaa enemmän pakkaa kuin olisi tarpeen.

Vaikuttaakin siltä, että And the Anonymous Nobody on ennemmin loistavien sulautusten ja monitahoisen yhteistyön tulos, kuin mikään ehyt kokonaisuus. Raskaasti yli tunnin mittaisessa paketissa on murheellisen paljon tyhjäkäyntiä, ja kun vierasta on lapannut studiossa solkenaan, kuulostaa trio usein lähinnä lisukkeelta omalla levyllään. Justin Hawkinsin avittama Lord Intended, David Byrnen kanssa luotu Snoopies ja Damon Albarnin vahvistama Here in After ovat jokainen hienoja biisejä, mutta ne kuulostavat vain vierailijoiden lainaamilta palasilta, eivät De La Soulin omilta tekeleiltä. Ja tämä oli tuskin tarkoitus. Long Islandin tehokolmikko jääkin harmillisen usein seinäruusuksi omalla levyllään, jonka piti ylistää heidän loistavuuttaan – ainakin enemmän kuin vierailijoiden.