Julkaistu: 11.08.2016
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Ei toveri Kuusinen suinkaan luikuria lasketellut, kun loihi lausumaan tästä albumista ylistyssanoja Desibelin Prince-muistokirjoituksessa. Rytmimusiikin mozartin ikuinen teini-ikä päättyi albumiin, joka toisen kolossin David Bowien joutsenlaulun tavoin tekee upeasti kunniaa mestarin pitkälle uralle.
Nopeasti uunista ulos pukattu jatko-osa (tyystin erilaiselle) Hit n Run Phase One -levylle on Prince Rogers Nelsonin (1958-2016) paluuta uutta etsivistä tuotantosoundeista 1980-luvun The Revolution -kultavuosien meininkeihin. Toisin sanoen, elektroniseen musiikkiin viittaavia ääniä saa albumilta etsiä suurennuslasin kera - ja silloinkaan tulokset eivät ole kovin tuottoisia.
Hit n Run Phase Two onkin pohjimmiltaan soul-albumi, ja harvinaisen maukas sellainen. Kun tyylirunko pitää sulavasti koko levyn ajan, voi sekaan heitellä princemäisesti lähes mitä tahansa mausteita. Esimerkiksi avausraita Baltimore on hidas groovepala, joka ottaa voimakkaasti kantaa mustien oikeuksien puolesta - Freddie Grayn kuolemantapaukseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin viitaten. Myös kitaratulitus on poissa: Screwdriver rokkaa salakavalasti rytminsä, ei riffiensä avulla.
Kenties merkillisintä on, ettei Hit n Run Phase Two sen kummemmin kuin maestro itsekään tee itsestään minkäänlaista numeroa. Princelle epätyypilliseen tapaan huutomerkin sijaan albumin tärkeimmät välimerkit ovatkin ja =. Ison bändin sujuva yhteistyö tuottaa jotain osiensa summaa suurempaa. Siitä huolimatta tunti on hiukan liikaa, kun kyseessä ei ole mikään maita ja taivaita järisyttelevä eeppinen teemakokonaisuus. Revelation-kutusoul ja yli seitsenminuuttinen Black Muse olisivat saaneet jäädä holviin odottamaan myöhempää julkaisua.
Vaikka Princen urassa tullaan aina korostamaan 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välistä aikaa, toivottavasti 2000-lukukaan ei unohdu. Sen verran mainioita albumeja Musicology (2004), 3121 (2006), Planet Earth (2007) ja HITnRUN: Phase Two ovat. Princen varsinaisen viimeisen studioalbumin päätösraita Big City tuskin jättää ketään kylmäksi. Tai sitten kehotan tarkistamaan pulssin.
Prince Rogers Nelson (1958-2016) oli funkia, rockia ja poppia vaihtelevin tuloksin yhdistävä kauhukakara, joka jätti harvoin kylmäksi. Toisille hän oli nero, toisille vastenmielisesti kirkuva pätkä. Paikkansa populäärimusiikin historiassa ovat kuitenkin lunastaneet ainakin hänen kappaleensa Purple Rain, Kiss ja Sexy M.F. Värikkäiden uravaiheiden (mm. levy-yhtiösotkujen ja artistinimen muutosten) jälkeen hän oli päätynyt 2000-luvulla Jehovan todistajaksi, mikä kuului myös hänen myöhemmässä tuotannossaan.
Linkki:
prince.org
(Päivitetty 22.8.2017)