Sinsaenum: Echoes of the Tortured

Edel AG

Metallin superbändit ovat usein ongelmallisia tapauksia, tai niin ne taitavat olla joka genressä. Sinsaenuminkin kohdalla odotukset ovat kasvaneet useammilla tahoilla jo niin valtaviksi, ettei mikään bändi pysty selviytymään puhtain paperein moisista. Mustuuteen taittuvaa death metalia soittava ryhmä henkilöityy etenkin kolmeen kuuluisaan jäseneensä, vaikka jokaisella soittajalla on historiaa metallin parissa.

Amerikkalaisille kyseessä on Joey Jordisonin uusi bändi, jossa virtuoosimainen rumpali pääsee briljeeraamaan kuin ei koskaan aiemmin Slipknotissa, tai vaikkapa Ministryn riveissä. Ranskalaisille ja power metalin ystäville Sinsaenum on Frédéric Leclercqin, DragonForcen basistin, mahdollisuus tehdä jotain muuta, ja heille jotka tuntevat Attila Chisarin. Niin, Chisar taitaa olla yksi metallin ahkerimmista vokalisteista, jolla on kytköksiä lukemattomiin bändeihin, projekteihin ja virityksiin, joista tunnetuimpia ovat Mayhem ja metallisen keskiyön toisesta laidasta löytyvä Sunn O)))

Sinsaenumin voi yllättäen kuulla hieman kaikkea mitä sen miehistö on aiemmin tehty, mutta painopiste on mustassa deathissa. Toisinaan yhtye liikkuu niillä rämeisillä soilla, joita Floridan pioneerit tarpoivat vuosikymmeniä sitten, hetkittäin mäiskeen kääntyessä jopa norjalaisen blackin suuntaan. Ja puhuttaessa blackista tarkoitan nyt genren hieman kaupallisempaa laitaa, jossain Satyriconin ja Darkthronen pituusasteilla. Jos olisin rohkea voisin jopa kuiskata ihan hiljaa, Dimmu Borgir, mutta ehkä on vain parempi olla hiljaa.

Levyn 23 raidasta kymmenen on instrumentaaleja, mitä voi pitää yllättävänä, kun bändissä on Chisarin lisäksi myös toinen vokalisti, Sean Zatorsky. Pääosin lyhyet instrumentaalit luovat vinoutunutta, kauhuelokuvamaista tunnelmaa, luottaen usein koskettimien voimaan ja siihen, että ns. oikeilla raidoilla tapahtuva massalanaus hoitaa kaikki runttauksen tarpeet. Ja kuinka ollakaan: kaava toimii.

Pessimisti ei tunnetusti pety, mutta tässä on nyt kerrankin metallin superbändi ja sen esikoisalbumi, johon kannattaa ihan oikeasti tutustua. Jopa muidenkin kuin mustaa death kuuntelevien, siis.