Huojuva lato: Lättähattu

Maaseutumusiikki

En voi sanoa olevani varsinaisesti mikään asiantuntija, mutta kerrankos sitä lehmipoikaa tartutaan sarvista. Tai eihän tässä nyt ensimmäistä kertaa olla maaseutupappia kyydissä, sillä toki ryhmän viime syksyinen Talvisia tarinoita -pikkukiekko kävi tutuksi. Ja kun kovasti kaivan muistini mappikaappeja, niin kyllä se Virran Ola on vielä kuningas -EP:kin sieltä jostain löytyy.

Kosketuspintaa siis on, mutta suomikantrin ja etenkin härmäkantrisoundin salat lähtivät vasta nyt avautumaan allekirjoittaneelle. Lienkö siis saavuttanut sopivan iän, vai onko helteinen kesä se otollisin hetki Lättähatun kaltaiselle levylle. Avausraita Poika unelmoi (Savo) on herttaisen naiivi Juice Leskisen ylistys, jostain love-rockin ja 70-luvun suomi-iskelmän varjoisammalta kujalta. Mies Luoja tietää mistä hämmentää soppaa puhtailla proge-pätkillään ja Suomenhevonen soi kuin Rautavaara, joka olisi syntynyt väärään aikaan (eli nykypäivään). Tässä onkin sitten ne nuotit ja kuviot, joilla levy kulkee eteenpäin kuin Vanha koira. Suuria yllätyksiä ei koeta, mutta eipä niitä pettymyksiään mahdu mukaan.

Huojuva lato on yhtyeitä jotka nojaavat menneeseen, kullaten puhtoisella nostalgialla ne ikävimmätkin puolet aikamme verkkaisesta kulusta. Siinä sitä sitten sopii pohtia, että ollaanko tässä nyt läntistä Siperiaa vai jotain syrjäisintä Ruotsia – vai ollaanko tässä ihan vaan tavallisia suomalaisia? Niinpä niin, ja kun Viimeinen lättähattu Lieksaan lainataan vielä Nääsvillen veljeksiltä on kaikki valmista. Härmäsoundi on komea asia, tähän voisi ihan kasvaa kiinni, vaikkei nostalgia aina ominta herkkuani olekaan.