Dust Eater Dogs: Hardbiter’s Inn

Just

Jo edellisellä julkaisullaan lehdessämme esiintynyt Turkulainen Dust Eater Dogs soittaa jo ensikuuntelulla hien pintaan nostavaa energistä englanninkielistä räimerockia, jonka vaikutus vain kertaantuu ajan myötä. Tyrmäävän tuloksen takaava sekoitus on valmistettu lisäämällä raskaaseen, kuumalle asfaltille haisevaan rockiin reippaasti punkkia, ripaus hardcorea, annos grungea, aavistus folkkia ja päälle on kaadettu vielä taipuisaa – paikoin funkahtavaakin metallia. Kuulostaako oudolle? Ei se mitään, sillä DED kuulostaa kautta linjan myös erittäin hyvälle.

Ideoiden ja vaikutteiden ammentaminen näinkin monesta eri suunnasta ei voi toimia kuin kahdella tavalla, joko loistavasti tai todella murheellisesti. DEDn reippaan iloinen mäiske kuuluu onneksi tuohon kadehdittuun ja pieneen onnistujien joukkoon. Bändi julistaa saatekirjeessään olevansa yksi suomen kovimmista livebändeistä, eikä väitteen uskominen tämän levyn jälkeen ole kovinkaan vaikeaa. Kappaleet kestävät pääosin hieman yli tai alle kolme minuuttia, punaisen langan pysyessä halki levyn vahvana.

Todellisia kaahausraitoja ovat kolmantena soiva, pedaali permannossa jyräävä Gecko Grip, hyvän kertsin voimalla rellestävä Cementruck slidin’, sekä Jackpot joka nostaa levyn loppupuolella vauhtia jälleen kummasti. Muista kappaleista ehdottomasti maininnan arvoisia ovat ainakin rankalla ruhjomisella ja itämaisilla vaikutteillaan Faith No Moren ja System Of A Downin mieleen tuova Hoofbeats. Kappale esittelee yhtyeestä aivan uusia puolia, syventäen musiikillista maisemaa entisestään. Flooding Mekong yhdistelee DAD:n varhaisia soundeja huomattavasti uudempaan rockiin, nousten myös yhdeksi levyn ässistä. Pitkäsoiton päättävä vino kantrikummajainen Chronic Redneck astuu jo miltei harhaan, mutta pitää kuin pitääkin lopulta kutinsa.

DED on julkisesti kristillinen yhtye, mikä heijastuu luonnollisesti jonkin verran lyriikoissa. Mistään saarnaamisesta (negatiivisessa mielessä) ei voi kuitenkaan puhua, vaan tarinankerronta on paikoin melko mehukastakin – vaikka bändin vahvuudet eittämättä lepäävät enemmän sävellysten harteilla. Laulukielenä toimii joka raidalla englanti, ja tyylinä on kaikilla rankemmilla raidoilla huuto. Vierailijoita on käynyt studiossa pieni joukkueellinen ja etenkin laulupuolella on tukea saatu useammastakin suunnasta, mikä onkin tuonut mukavasti vaihtelevuutta levylle.

Hardbiter’s Inn on jo alkuun kelpo levy, joka kasvaa hitaasti mutta tasaisesti kuuntelukertojen myötä. Soundit ovat sopivan likaiset, mutta ehdottomasti selkeät, eikä tuotantopuolelta löydy moitteen sanaa. Näyttää siltä että DED:n hurttaryhmällä on kaikki kalikat hallussaan, nyt vain keikalle ryhmän livekuntoa todistamaan!