Bad ManKeys: Case Conflict

Omakustanne

Vajaa kaksi vuotta sitten perustettu Bad ManKeys on hard rockin likaisempaan seinustaan rennosti nojaileva, neljän uhmakkaan nuoren miehen muodostama bändi. Ryhmän esikoisalbumilla on kymmenen raitaa, joista yksikään ei ylitä neljän minuutin haamurajaa, eivätkä aiheet liiku juuri naisten ja nautintoaineiden tuolla puolen. Rock’n’rollin perusasiat ovat siis hallussa, mutta mikä erottaa Bad ManKeysin lukuisista muista kilpailijoista, ja kuinka rätke käy herroilta esikoisella?

Case Conflict ei varsinaisesti uudista tai muuta rockin rakenteita, mutta pienellä sekoittelulla coctailista on saatu asiallisesti kattoon kolahtava kokonaisuus. No, parhaimmillaan nyt ainakin. Kaiken pohjana toimii melodinen rock, jonka päälle on kerrostettu Los Angelesin glamin katkuista paahtoa ja New Yorkin proto-punk bändeiltä tuttua rouhintaa. Länsirannikko voittaa tosin tässä köydenvedossa idän, mikä ei välttämättä ole levylle eduksi.

Palikoiden loksahdellessa kohdilleen nelikolta syntyy jo kutkuttavan kovia viisuja, joista moni on sijoitettu albumin ensimmäiselle puoliskolle. Down Go the Lights lyö lamput pimeiksi ja Hold the Line ei jää suotta himmailemaan takapenkille. Stunt Coordinator rakentuu parin vahvan idean ympärille puolestaan sellaisella intensiteetillä, että on vaikea ymmärtää miksi levylle on päätynyt niin monia heikompia ratkaisuja. Nimibiisi rokkaa kuin vesitetty Aerosmith ja Kiss Me Deadly on kuin jonkin euroviisun ja pliisun Bond-tunnarin epäonninen jälkeläinen, joka ei osaa päättää kumpaan maailmaan haluaa kuulua. Mankey Love lopetetaan jo kahden ja puolen minuutin jälkeen, aivan kuin yhtye olisi ajatunut umpikujaan ja päättänyt vain feidata biisin pois. Miksi? Tuostahan olisi voinut kehittyä vaikka mitä.

Bad ManKeysin perustana on mainio idea, mutta yhtye on päätynyt studioon aivan liian nopeasti. Huitoessa on syntynyt muutama tapporaita, mutta joukossa on vähintään saman verran raakileita, eikä oikeastaan mistään biiseistä ole saatu optimitehoja irti. Tästä olisikin saanut kasaan suorastaan hirmuisen EP:n, mutta albumi-mitassa Bad ManKeysin bensa loppuu kesken. Pää on kuitenkin saatu auki, joten nyt vain eteenpäin – ja ehkä vähän rockimmin ja pienemmillä puhaltimilla, kiitos.