Julkaistu: 21.07.2016
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Miellyttävä. Siinäpä sana, jota en ihan ensimmäisenä käyttäisi kuvailemaan Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magik -albumiklassikkoa vuodelta 1991. Toisaalta, en käyttäisi sitä kuvaamaan myöskään kahta viimeisintä Peppers-levyä Stadium Arcadium (2006) tai I’m with You (2011). Niillä soitti kyllä aikuistunut yhtye, mutta kypsyyden sijaan läsnä oli ennemminkin vanhentuminen ja väkinäisyys.
Nyt nämä epämiellyttävät vieraat ovat (pääasiassa) muisto vain ja tilalle on todella tullut miellyttävää silkinpehmeää sulavuutta. I’m with You -albumilla ja kiertueella John Fruscianten kitaristina korvannut Josh Klinghoffer on nyt kotiutunut bändiin, mistä oli viitteitä jo RHCP:n uran ensimmäisellä Suomen stadionkeikalla Tampereella 2012. The Getawayllä soittaa joukkio, jonka ei tarvitse todistella itselleen yhtään mitään - tai etsiä kadonnutta nuoruuttaan.
Tämä ei silti tarkoita, että lopputulos olisi seesteistä tai laiskanpulskeaa. En tiedä voiko rock-yhtyeestä käyttää sanaa ‘sivistynyt’ ilman, että siitä tulisi negatiivisia mielikuvia, mutta joka tapauksessa yhtye laajentaa repertuaariaan kohti 70-luvun rikassointista pop-soul-funk-psykedeliaa. Klinghoffer toimii lähes 20 vuotta nuorempana tasapainottavana voimana, kun setiä alkaa vähän jamituttaa. Tästä mainion esimerkin tarjoilee komea This Ticonderoga.
The Getawayllä kalifornialaisorkesteri hylkää hovituottajansa Rick Rubinin 20 vuoden yhteistyön jälkeen. Nyt kritiikkiä, kommentteja ja ehdotuksia jakelee (tai lähinnä jättää jakelematta) Danger Mouse. Myös vierailija on talossa - ja tämä kenties kuvaa parhaiten sitä hienovaraista mutta merkittävää muutosta I’m with You -albumista: kyllä, Red Hot Chili Peppersin levyn kenties hienoimman biisin pianistina ja yhtenä säveltäjänä on Elton John (Sick Love).
Harmillisesti yhtye ei ole kuitenkaan oppinut kahden edellisen levyn ongelmista. The Getaway on niiden tavoin ylipitkä kokonaisuus, josta Go Robotin, Goodbye Angelsin ja The Longest Waven kaltaiset väkinäiset rutiinivedot olisi tuottajan pitänyt osata karsia pois. Nimiraita, Dark Necessities, pehmeästi rullaavat Feasting on the Flowers ja Encore sekä mukavasti happoinen päätösraita Dreams of Samurai (aiemmin mainittujen lisäksi) osoittavat, että yhtyeellä on vielä annettavaa.
Funkin munkkien, kalifornialaisen Red Hot Chili Peppersin ura juontuu yhtyeestä nimeltä Tony Flow and the Miraculously Majestic Masters of Mayhem, joka vaihtui vuonna 1983 nykyiseen muotoonsa. Alkuaikojen kokoonpano oli muodossa Anthony Kiedis, Michael Balzary (joka tunnetaan paremmin nimellä Flea), Hillel Slovak ja Jack Irons. Koko kombinaation alkuperäisenä moottorina toimi kitaristi Slovak, joka opetti Flean soittamaan bassoa ja yhdessä he pyysivät korkeakouluopintoihin keskittyvää ja runoilua harrastavaa Kiedistä muokkaamaan runojaan biiseiksi. Ja näin tapahtui. Rumpuihin otettiin Irons ja bändi lähti tahkoamaan. Vaikutteita otettiin muun muassa Los Angelesin punkskenestä (the Germs, Black Flag, Fear, Minutemen, X jne.) ja funkin maailmasta (Parliament-Funkadelic, Sly & the Family Stone, jne.).
Bändin omalaatuinen soundi lähti punk- ja funkvaikutteiden ynnäämisestä Kiediksen rapinomaiseen juoksutuslauluun. Ja tietysti biletykseen. Yhtyeen soitossa voi kuulla mustan ja valkoisen musiikin lyövän kättä. Vanhemmassa tuotannossa kuuluu mustien funk ja valkoisten grunge, kun taas uudemmassa, harmonisemmassa mustien stemmalaulut ja valkoisten pop.
1984 ilmestyi yhtyeen nimeä kantava debyytti. Seuraavana vuonna tehtiin Freaky Styley yhdessä George Clintonin kanssa, 1987 The Uplift Mofo Party Plan. Niitä seurasi viiden biisin Abbey Road -EP 1988. Samana vuonna, kun Peppersin ura oli juuri urkenemassa, iski yhtyeen pahin takaisku: Hillel Slovak kuoli heroiinin yliannostukseen. Samalla Irons erosi yhtyeestä. Uusien jäsenten John Fruscianten ja Chad Smithin kanssa yhtye on saavuttanut suurimman menestyksensä. Fruscianten lähdön jälkeenkin yhtye on edelleen yksi maailman menestyneimmistä rock-bändeistä.
Linkki:
redhotchilipeppers.com
(Päivitetty 21.7.2016)
