Bob Dylan: Fallen Angels

Jatko-osien ongelma populaarikulttuurissa olisi oiva gradun aihe jollekin. Kuinka paljon ylimääräistä painolastia tulee ykkösosan menestyksestä? Ovatko albumien jatko-osat oikeasti heikompia vai puuttuuko niiltä vain ykkösosan yllätyksellisyys, kun sapluuna esitellään ensi kerran?

Niin, miltä esimerkiksi Bob Dylanin Frank Sinatra -tribuutin jatko-osa Fallen Angels tuntuisi, jos sen edeltäjää (Shadows in the Night, 2015) ei olisi olemassakaan? Paino sanalla tuntuisi, sillä oletus on kai se että levy kuulostaisi kuitenkin samalta kuin nytkin. Vai onko kyse vain siitä, että ensimmäiseen painokseen otetaan ne parhaat vedot? Ainakaan Johnny Cashin American Recordings -sarja ei tue tätä väitettä, sillä ykkösosan lisäksi sarjan kiinnostavimmat levyt ovat viides ja kuudes.

Fallen Angels pelastuu sillä, että vaikka albumi-duo on äänitetty samoissa sessioissa, sen tunnelma on eri maailmasta (räikein esimerkki suorastaan hilpeä That Old Black Magic). Fallen Angels on täynnä rakkauslauluja, ei erolauluja rakkaudesta. Jotta kaikki ei olisi turhan yksinkertaista, Dylan kuulostaa toisinaan siltä kuin ei tarkoittaisi mitä laulaa. “Joo joo, mä rakastan sua” -tunnelma joissakin lauluissa onkin se, mikä tekee albumista kiinnostavan. Melancholy Mood on tuskin ihan sattumalta valikoitunut levyn ainoaksi singlejulkaisuksi.

Toisin kuin Shadows in the Nightin kohdalla, tällä kertaa laulut ovat tällaiselle sivistymättömälle moukallekin melko tuttuja: Young at Heart, All the Way, Come Rain or Come Shine. Hämmentävää kyllä, joukkoon on eksynyt myös yksi kappale jota Sinatra ei koskaan äänittänyt (Skylark). Savuisten viskitulkintojen joukkoon ei ole eksynyt huteja ja Dylanin kiertuebändi soittaa yhtä aikaa vähäeleisesti ja monipuolisesti, mutta “se jokin” tästä jää puuttumaan - ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Vielä kun tietäisi mikä tai mitä se jokin on.