Miika Toivanen: So, Does Humor Belong in Music?

Omakustanne

Kun artisti itse kertoo levynsä koostuvan mm. jazzin, flamencon, tangon, trancen, metallin, folkin ja klassisen musiikin paloista, on tuotosta haastavaa arvioida. Sillin makuinen salaatti on selvästi mieleen ja kun kaikki on kudottu kasaan progehtavalla otteella, johtavat jäljet vähintään parin mutkan kautta Zappan legendaariselle tehtaalle. Eikä siinä vielä kaikki: albumin otsake esittää kysymyksen, johon on vaikea antaa tyhjentävää vastausta. Kuuluuko huumori siis musiikkiin – ja mitä huumori tässä yhteydessä oikeastaan edes on? Toivanen on jakanut albuminsa neljään osaan, joista jokainen pyrkii antamaan tähän omanlaisensa vastauksen.

Ensimmäisen kuuden raidan jakso antaa vastaukseksi: ”kyllä”. Kuullun perusteella Toivasen mielestä huumoria ovat hassut, vingahtavat äänet, yleisön nauru ja mm. lo-fi diskoilu, joka sopisi koulubändin haparoivaksi esiintymiseksi limudiskossa. En varsinaisesti kieriskele naurusta, mutta Die Spure sind schrecklichen verraton jimitenoristelu nostaa kyllä hymyn huulille.

Seuraavat neljä raitaa vihjaavat vastauksen olevan ”ehkä”. Ehkä tosiaan huumoria voi löytää löysästä flamencosta tai Invita Minervan vatsanvääntöjazzista, joka kaikuu kuin huono trippi Woodstockin mutapellossa. Vai oliko se kaiken tarkoitus? Ääh, pää räjähtää kakofonisen sekoituksen osuessa kallon sisäosiin ja (rauta)tangoksi jäykistynyt Muistot säilyy, on vain nyt saa lähinnä vaivaantumaan ja hakemaan mukavampaa asentoa tuolissa. Ei tämän tahdissa ainakaan tanssia voi/kehtaa/halua, ehkä tämä on sitten sitä huumoria. Mutta kaiken tämän kolistelun keskelle saapuu valo, kun levyn ensimmäiseksi napakympiksi nousee yllättäen aggro-tech/black/hc-paahto Modern Times is Shit. Kappale jonka raivo läpsii raikkaasti poskille herättäen kiekon hitaasta liukumasta.

Seuraavan neljän raidan joukko antaa vastauksen, jossa huumori ei todellakaan kuulu musiikkiin. Onko siis luvassa vakavasti otettavaa taidetta, lumottuja hetkiä ja musiikkia vain sen itsensä takia? Hmm, tähänkin taitaa tulla neljä eri vastausta. Pianosonaatti on periaatteessa aina poikaa ja Rukous voi pelastaa ihmishenkiä, mutta plinkutus ei ainakaan allekirjoittaneen hermoja hyväile, eikä myöhäisbaddingmäinen humutunnelmointi löydä minusta sitä pistettä mitä varten raita lienee syntynyt. Tunnekylmyyttä vai tylsistyneisyyttä – mistäpä tuon tietää. Onneksi mukana on Virgo Maria Passio (Awakenings – Salve, Regina – The Final Journey Through Space and Time), nimihirviö joka avautuu Tardiksen tavoin kuulijan eteen, tarjoten yhä uusia portteja, väyliä, teitä ja huoneita. Näin sitä pitää, eläköön Pink Floyd ja kaikki heidän jälkeläisensä! Eikä kenenkään tarvinnut edes nauraa.

Viimeiset kaksi raitaa on sijoitettu otsakkeen: Oh, what a heck. Sure it does! alle – ja kyllä, tämä on levyn kenties haastavin osuus. Olen aina vihannut loppumarsseja, niin sirkuksissa, muissa show-esityksissä, elokuvissa, kuin oikeastaan tarkemmin ajateltuna kaikessa. Ne kertovat kaiken olevan ohi ja nyt pitäisi sitten ottaa virne naamalle, kun on ollut niin mahdottoman hauskaa. Miksi? Onko lopussa aina pakko hymyillä ja viskoa popcornia ilmaan? Ja kuinka hauska on torven töräys? Ei kovinkaan hauska, mutta enpä oikeastaan ole koskaan pitänyt sirkuksestakaan.

Arvio olisi tietysti hienoa sulkea napakalla lauseella tai kahdella, mutta en osaa edelleenkään sanoa onko huumorilla paikkaa oikean musiikin kyljessä. Ja mitä se ”oikea” musiikki edes on? Entä voiko olla hauskaa ilman huumoria ja tuleeko nauruja jahdata vain niiden itsensä takia? Siinäpä muutamia mainioita kysymyksiä, joita voi pohtia tämän 71 minuuttisen möhkäleen parissa, enkä usko että edes neljä vaihtoehtoa riittää lopulta mihinkään.